Sitä harvemmin tietää etukäteen, milloin joutuu jättämään hyvästejä. Ja tästä tulikin vähän kuin useampien erilaisten hyvästien kevät.
Ensin lähti meidän Tiuku.
Ei se yllätys ollut, mutta pitkään toivottiin, että kuitenkin tulisi käänne parempaan. Lopulta kyse oli kuitenkin enemmänkin kipujen lievittämisestä kuin siitä, että hänet olisi voitu lopullisesta parantaa. Ja eläinten kohdalla ei voi koskaan ihan täysin tietää, miten he kipujen kanssa voivat, ja auttavatko lääkkeet todella – he eivät sitä kuitenkaan voi sanoin kertoa. Siksi lopulta olisi vaan aika antaa hänen mennä. Se oli iso suru koko meidän perheelle, koska Tiuku oli koko perheen lemmikki. Ja aivan ihana olikin.
Sitten lähti mummi.
On hyvin erilaista jättää hyvästit jollekin, jolle on periaatteessa sanonut hyvästejä jo useiden vuosien ajan.
Muistisairauden vuoksi siis. Ja tässä tapauksessa kyse on kymmenistä vuosista. Etenevän muistisairauden kanssa on haastavaa elää, sekä sen henkilön itsensä että hänen läheistensä. Mutta lopulliset hyvästit on ehkä jotenkin helpommat, kun siinä kohtaa se henkilö, jonka tunsi, on muutenkin jo isolta osin lähtenyt. Surutyötä on silloin tavallaan tehnyt jo hiljalleen, pitkän ajan kuluessa.
Mulla olisi ollut mummille niin paljon kysyttävää. Kaikkea sellaista, mitä en osannut kysyä vielä silloin, kun hänen muistinsa kattoi riittävän ison osan siihen, että pystyi vastaamaan sellaisiin kysymyksiin. Kuten kysymyksen liittyen hänen työhönsä, jotka olivat kovin lähellä sitä, mitä itse teen työkseni… Olisi ollut kiinnostavaa kuulla, millaista oli luoda uraa hänen aikanaan. Onneksi joistain hänen tekemistään asioista löytyy myös kirjallista dataa (hän oli tutkija), johon myös meidän jälkipolvien on mahdollista tutustua.
Kolmanneksi hyvästeltiin meidän vakituinen kesäpaikka, jossa ollaan saatu perheen kanssa käydä jo minun lapsuudestani asti.
Ei se ollut meidän omistama, joten siinä mielessä meillä ei ole sanavaltaa sen suhteen, kuka siellä käy ja mitä sille tehdään. Mutta se oli meille tärkeä. Niin paljon hyviä muistoja (olen kirjoittanut tästä paikasta aiemminkin). Lapsuuden kesäviikot siellä olivat vahvasti mieleenpainuvia. Nyt paikan omistajuudessa tuli kuitenkin sukupolvenvaihdos, jonka myötä meillä ei taida olla siellä enää jatkossa sijaa. Se on iso harmi, mutta ei sitäkään auta loputtomiin haikailla.
Ehkä joskus löydetään jokin toinen, vähintään yhtä hyvä mökkipaikka, jossa voidaan rakentaa taas uusia muistoja. Ehkäpä joku ihan oma paikka, ettei sitä iloa voi ottaa noin vain pois. Jotta sitä uskaltaisi laittaa oman näköisekseen. Saa nähdä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
Kun näiden lisäksi yhteen summautuu myös se, miten viime vuoden alussa meidän lapsuuden koti purettiin (nykyään tontilla kohoaa jo uudet rivarit), ja nyt vanhoilta kotikulmilta on meidän vanha peruskoulukin purettu (ja aiemmin purettiin jo vanha ostari), tuntuu, että yhtäkkiä muuttuu tosi paljon tosi nopeasti kaikkea sellaista, ”mitä on aina ollut”. Kaikkea, joka on jotenkin osa sitä kokonaiskuvaa, miten omassa päässään on nähnyt vanhat kotikulmat. Ja yhtäkkiä niin moni asia on kertaheitolla muuttunut.
Eikä minulla ole siihen mitään erityisen viisasta sanottavaa. Se vain tuntuu vähän oudolta. Paljon hyvästejä, eikä kaikki niistä ole edes suoranaisesti surullisia. Se on vain jotenkin haikeaa. Mikä tuntuu hassulta yhdistelmältä, kun samalla oma elämä juuri nyt onkin sellaista tasaisen onnellista.
Vastapainona iloisia ja onnellisia asioita on niitäkin ihan riittävästi.
Projektit etenevät sekä kotona että muutoinkin, ja toivon itsekin, että osaisin joskus pysähtyä niistä kirjoittamaan.
Juttuaiheita olisi taas jonossa niin sängynpäädystä, kirjahyllystä kuin kokonaisuudestakin… Ja ihan kohta on vuorossa myös projekti lasiseinä.
Meidän koti näyttää siis viimein ihan kodilta, ja viihdytään muutenkin Helsingissä tosi hyvin. Luminen talvi ja kevään epäkeväin osuus on takana! Odotan aika innolla kesää, vaikka sinne ei olekaan juuri mitään suunnitelmia eikä lomatkaan ole vielä täysiä. Mutta suunnitelmattomuuskin voi olla hauskaa, jos vaan osaa asennoitua niin.
Yksi hauska juttu oli se, että minusta oli käsityöaiheinen kirjoitus Alkon asiakaslehdessä (1/2022), eli Etiketissä.
Haastattelu tehtiin syksyllä, ja jutusta tuli aika kiva! Jopa kolme sivua. Artikkeli löytynee edelleen ainakin Alkon nettisivuilta verkkolehtenä. Ainoa virhe – jota en itse edes huomannut mutta sain siitä kommenttia – on se, kun jutussa sanotaan, että olisin kasvanut Helsingissä. Niin vaikka nyt ollaan kohta vuosi asuttu Helsingissä, niin olen kyllä juuriltani silti espoolainen ja ihan rehellinen siitä, heh.
Kävin kevään varrella myös parilla Aerial Bungee -kurssilla, ja tykkäsin lajista tosi paljon. Se oli sekä hauskaa että kuitenkin siinä määrin rankkaa, että kävi ihan urheilustakin. Ehkäpä syksyllä taas uusiksi, jos vaan löytyy sopivan tason kursseja. Se on siis sellainen laji, jossa roikutaan valjaissa, joka on kiinni kattoon kiinnitetyssä isossa kuminauhassa, joiden varassa sitten tehdään temppuja. Sieltä minulla ei ole näyttää kuvia, mutta olen välillä jakanut videopätkiä instagram-storyssa.
Huhtikuussa oli myös Pihkan kenkäkurssi, jonne olin saanut joululahjaksi lahjakortin.
Kenkäkurssi oli todella kiinnostava kokemus, ja toteutusmuotona hyvä, varsinkin jos nahkan kanssa työskentely ei ole entuudesta kovin tuttua – minulle ei ainakaan ollut. Eikä ollut tuttua kenkienkään teko! Voisin ehdottomasti mennä uudestaankin tällaiselle kurssille, ja tehdä vaikka jotkin erilaiset Pihka collectionin kengät.
Tämä Pihka collection kenkäkurssi kesti yhden päivän, ja osallistujia oli yhteensä neljä. Meidän oli kurssiporukan kesken hyvä tunnelma, mikä teki päivästä tosi mukavan. Kurssin vetäjä oli myös hyvä ja koordinoi hyvin meidän tekemiset niin, että kaikilla oli kokoajan jotain tekemistä eikä kukaan joutunut ottamaan, vaikka kaikilla oli samat stepit tehtävänä. Ihan valmiiksi niitä kenkiä ei päivässä saatu, ja Pihkan ammattilaiset tekevät ne meille loppuun. Mutta käytännössä niistä voi silti sanoa, että on itse tehdyt kengät. Vielä ne eivät ole valmistuneet, mutta tuskin joudutaan enää kauaa odottamaan.
Tähän asti me nuo kengät saatiin! Tein muuten instagramiin videokoosteen päivästä, jos kiinnostaa tsekata.
Tämä kenkäkurssi oli sen verran hyvä kokemus, että voisin koska vaan mennä uusiksi.
Tällä kertaa tein maihari-malliset Kauka-kengät, tummanvihreästä nahkasta. Seuraavalla kerralla olisi kiva tehdä vaikka jotkin matalavartiset. Tällainen kenkäkurssi on kuitenkin sen verran tyyris, että ihan heti tuskin onnistuu. On toistaiseksi muutamia muitakin rahareikiä, joihin pitää ensin priorisoida.
– Fun fact, kirjoitin Pihkasta tänne blogiin viisi vuotta sitten Tampereella asuessani, kun tykästyin heidän liikkeeseen. Liikkeen nimi oli silloin Kenkäpaja Pihka, ja tilasin sieltä silloin (jälleen joululahjaksi saadulla lahjakortilla heh) itselleni nahkalaukun. Sen jälkeen on ehtinyt muuttua niin nimi (nyk. Pihka collection), sijainti (täällä Helsingin Punavuoressa) kuin myyntiartikkelitkin – ennen liikkeessä myytiin kenkiäkin, nykyään lähinnä laukkuja, kun taas Pihkan kenkiä voi ostaa käytännössä vain menemällä heidän kurssille tekemään itse omansa.
Anyway, laitan näistä kuvaa tänne sitten kun saan valmiit kengät itselleni!
Sellaisia kevätkuulumisia tältä alkuvuodelta! Ihanaa toukokuuta kaikille. ♡