”Kiitos kiitos, ja ei, en tuonut.”
Tän kirjoituksen pointti ei nyt ole mikään koronahekumointi, vaan se, millaista on ollut palata Suomeen kaiken tän keskellä.
Ja faktahan se on, että korona on ollut suurin – ja jossain kohdin jopa ainoa – puheenaihe jo useamman viikon ajan.
Näkyikö korona Firenzen katukuvassa silloin, kun mä elelin vielä siellä?
Eipä oikeastaan. Palasin Suomeen helmikuun vikalla viikolla. Silloin Firenzessä ei ollut vielä uutisoitu kuin parista ensimmäisestä koronatapauksesta, ja kaupungissa elo oli mun silmin normaalia. Kaupoissa ei näkynyt hamstraamista. Turisteja oli mahdollisesti hiukan vähemmän kuin edellisellä viikolla, mutta ei huomattavasti, oli muutenkin off-season-aika. Ja mäkin olin aina vaan iloinen, jos joskus oli vähän väljempiä hetkiä niillä keskustan kapeilla kaduilla. Aasialaisilla turisteilla saattoi näkyä maskeja naamoilla, mutta siinäkään ei ollut mitään yllättävää – niitä näkyi heillä jo ennen koronaakin.
Suomeen paluun jälkeen on tapahtunut paljon ja nopeasti.
Ei mulle, vaan koko maalle, Italiasta nyt puhumattakaan. Oon kuullut lukemattomia kertoja eri ihmisiltä, että ”sä palasit sieltä Italiasta kyllä just sopivaan aikaan”. Niin kai. Lähdin juuri ennen kuin tämä epidemia räjähti koko Italian laajuiseksi, ja loput suomalaiset vaihtarikaveritkin seurasivat jonkun ajan päästä mun perässä, vaikka heillä olisi ollut vielä useita kuukausia vaihtojaksoa edessä.
Nyt jos jostain matkalta palaa, niin monien mielestä niiden pitäisi jäädä sinne missä on, koska ”ei tarvi tulla tänne tartuttaa jos kerta on pakko matkustella”. Ei sillä, että nyt edes kannattaisi matkustaa minnekään, saati että se olisi rajojen sulkeutumisen jälkeen edes järin helppoa. Mun mun tapauksessa se puoli vuotta oli siinä kohtaa täynnä, ja koti kutsui. Juuri sopivasti. Jos se jonkun persettä kutittaa, niin on aika outoa.
Miltä sitten tuntui palata kotiin puolen vuoden Italiassa elon jälkeen?
Pääasiassa hyvältä, siitä viimeksi mainitsemastani dippastressistä huolimatta. Plus nautin suuresti suomalaisesta ruuasta, herkuista ja täsmällisyydestä. Ja sisätilojen lämmöstä, siis ihanaa kun ei tarvitse enää jatkuvasti palella! Mutta toisaalta tuntuu myös vähän tylsältä. Sinänsä juuri mikään ei ole muuttunut, mutta osittain kuitenkin on. Nykyinen koti ei tunnu enää niin kotoisalta: se on puolessa vuodessa muuttunut enemmän Roopen kodiksi, kuten mun yksiö aikoinaan oli enemmän mun koti. Samat maisemat vähän kyllästyttää, ja Tampere tuntuu kovin pieneltä ja yllätyksettömältä.
Samaan aikaan myös yleinen ilmapiiri koronateemassaan on ollut aika raskas, ja kaikki kevään kivat ja odotetut tapahtumat ovat kadonneet kalenterista. Jopa pienryhmän maalauskurssia on lykätty, ja diplomityöohjaukset pitäis olla vaan etänä.
Mä oon suunnittelijaluonne, ja koko kevään kalenterin tyhjenemisestä tuli tosi tyhjä olo. Ja veikkaan, etten ole tän tunteen kanssa ihan yksin.
Siihen vielä päälle se, miten olin kaivannut ulkomailla kaikkein eniten läheisten, ystävien ja kavereiden näkemistä, ja nyt sekään ei tietysti ole yleisesti yhtään suositeltavaa. Ja se on tehnyt paluusta ihan erilaista, kuin ennakkoon kuvittelin.
Olin innoissani myös töihin ja normaaliin päivärytmiin paluusta, vaikka sen osalta vedettiinkin hetkeksi matto pois jalkojen alta.
Hengasin pääasiassa kotona ekat pari viikkoa, kun töistä toivottiin, etten tulisi heti toimistolle. Vähän myöhässä tosin, koska ehdin sinne paikan päälle asti, ennen kuin tää keksittiin. Silloin ei ollut karanteeniohjetta, eikä Firenze ollut epidemia-aluetta. Eikä mulla ollut mitään oireita, eikä ole tullut sen jälkeenkään. Eli siis varovainen varatoimenpide, mutta nykyistä tilannetta ajatellen varmaan ihan järkevä veto, vaikka ylimääräinen olikin. Muutoin maaliskuun ekalla viikolla oli vielä aika rauhallista, verrattuna viimeisen kahden viime viikon koronainfojen tykitykseen.
Nyt töitä on onneksi lähes normaalisti, vaikka tietenkin tän tilanteen käänteiden värittämänä ja etätyömahdollisuuteen varautuen.
Elämä on lähinnä pelkkää kotia, dippaa, töitä ja pikaisia lähikauppareissuja.
Yllättäen siinä on aika paljon samaa, kuin mitä mulla oli voi vikat pari kuukautta Firenzessä. Tuntuu samalta. Paitsi, että täällä näen jopa paljon enemmän kavereita, kuin siellä, vaikka kavereiden näkemistä oikeasti välttelisi. Tuntuu, että olin siellä tahattomastikin enemmän erityksissä ihmisistä, kuin täällä.
Jos jossain tulee nyt käytyä, se rajoittuu pääasiassa välttämättömyyksiin, ja hyvin harkittuihin poikkeuksiin. Perjantaina kyllä hain kotimatkalla muutaman kakkupalan mukaan uudesta Cake House Café -kahvilasta, joka avattiin juuri Keskustorilla. Kamalan epäonninen ajankohta aloittaa tai ylläpitää kahvilaa tai ravintolaa! Toivottavasti kovin moni yritys ei kaadu tän koettelemuksen myötä konkkaan…
Meidän kahden hengen perhe on siitä onnellisessa asemassa, ettei kummankaan tarvitse just nyt olla huolissaan omasta työtilanteesta.
Mä oon yliopiston osalta jo niin loppuvaiheessa, etten muutenkaan olisi jatkuvasti läsnä kampuksella. Eikä rakennusala ole ainakaan vielä näyttänyt suuria hidastumisen merkkejä. Toki, jos työmaat hiljenee, niin sitten tilanne voi muuttua huonompaan nopeastikin, ja se vaikuttaisi laajasti koko Suomeen… Tämä tilanne ei kuitenkaan ole käynnistynyt samoista lähtökohdista kuin 90-luvun lamassa, jonka trauma on tälläkin ammattikunnalla edelleen varsin tuoreessa muistissa. Mentaliteetti on erilainen. Suhtaudun tulevaisuuteen optimistisesti.
Roope sen sijaan saa enemmän olla huolissaan opinnoistaan kuin töistä. Jos tilanne pahenee, niillä voi tulla kutsu töihin, ja siinä tapauksessa sitten jää kurssit kesken. Samaa koskee monia muitakin.
Koska itseen kohdistuvia isoja talous- tai terveyshuolia ei ole, ja läheisilläkin on toistaiseksi kaikki ihan hyvin, isoin mietinnän aihe on meidän kesälle suunnitellut häät.
En vaan kertakaikkiaan ole vielä valmis ryhtymään juhlien siirtämiseen, joten seuraillaan rauhassa, miten tämä tilanne kehittyy… Kyllähän se iloa siitä suunnittelusta syö, kun ei ole varma, onko meillä kesällä hääjuhla vai ei. Mutta odotetaan nyt vielä hetki. Heinäkuuhun on kuitenkin vielä suht pitkä aika, ja uutta tietoa tuntuu tulevan lähes joka päivä.
Loppuun muutama sana koronasta.
Koronavirus ei katso kaikkia ihmisiä tasa-arvoisesti silmästä silmään.
Joiltain se vie työt alta, osaan ei vaikuta, ja jotkut se pakottaa töihin henkensä uhallakin. Osa on riskiryhmää, osa ei tiedä onko katupölynuhaa, kausiflunssaa vai koronaa, osa ei saa mitään oireita vaikka levittäisikin virusta. Paikkakunta, ikä, elämäntilanne, sosiaaliset suhteet ja ihmisten luonne tekevät tilanteesta erilaisen kohdata ja kestää – niin henkisesti, fyysisesti kuin taloudellisesti.
Tän epätasa-arvoisen asetelman vuoksi meidän pitää yrittää suhtautua tilanteeseen ja toisiimme suurella empatialla. Ottaa pää pois sieltä omasta perseestä ja yrittää osata asettua toisten asemaan, ajatella muitakin kuin itseämme ja omia läheisiämme. Vaikka pohjimmainen syy on sama, ihmiset kohtaavat sen vuoksi keskenään osin samoja ja osin täysin eri ongelmia.
Mieti hetki sitä riskiryhmään kuuluvaa, jolle virus voi olla kohtalokas.
Epätoivoista yrittäjää, jonka talous kyykkää pohjamutiin, kun ihmisten kotona pysyminen vie asiakkaat.
Itsepäistä anhusta, joka ei ymmärrä omaa parastaan ja pysy kotonaan, koska kokee nähneensä jo kaiken ja arvottaa sosiaaliset suhteet oman terveytensä yläpuolelle.
Kevytmielistä nuorta, joka naiivisti kuvittelee, ettei tämä koske häntä ja hänen läheisiään.
Yksinäistä opiskelijaa, joka menee Alkoon, mutta baarin sijaan ryyppää kavereiden kanssa skypen välityksellä.
Ihmisiä, joille asian vakavuus ja laajuus on yksinkertaisesti tosi hankala hahmottaa, vaikea käsittää uhkan todellisuus, ja toteuttaa yhtäkkiä kaikki toivotut toimenpiteet.
Yritä ymmärtää muita, vaikket olisikaan kaikkien kanssa samaa mieltä.
Jos olet eri mieltä jonkun kanssa ja haluat välttämättä oikaista tai kehottaa häntä toimimaan toisin, lähesty sovinnolla äläkä sodalla. Riittää että ollaan sodassa virusta vastaan, ei me tarvita jatkuvaa vastakkainasettelusotaa tähän päälle.
Mä en ole terveydenalan asiantuntija, joten en tiedä, onko mulla tämän suhteen muuta annettavaa kuin oma näkökulmani (jos se jotain kiinnostaa). Ehkäpä jossain muussa aiheessa jotain mukavaa ajatusten harhautusta?
Kun korona-aihetta ei lähesty asiantuntijana eikä voimakasmielipiteisenä aktivistina, se on aika hankala aihe kirjoittaa. Liikutaan sillä ”miltä musta tuntuu”-tasolla. Samalla pitää vähän varoa, mitä sanoo, ettei vaikuta välinpitämättömältä ja että pysyy ajantasaisissa faktoissa. Ja silti niin, ettei myöskään lietso turhaa paniikkia.
Jos ajantasaiset faktat kiinnostaa, suosittelen mm. instagram-tilejä @laakari.anni ja @vastalaake.fi. Niissä on asiat kerrottu selkeesti kuten ne on.
Kavereiden kesken huumori auttaa mua ja monia muitakin sietämään tilannetta. Ei vaivuta apeaan yksinäisyyteen omissa poteroissamme, vaan pidetään toisemme järjissä tän tilanteen yli!