”Väsyneen arkkitehtiopiskelijan selfie” aka muumion pää Firenzen arkeologisessa museossa.
Mun oli tarkoitus kirjoittaa jo tammikuussa meidän joulusta ja uudesta vuodesta Firenzessä sekä mielenkiintoisesta Napolin reissusta, sekä esitellä tää mun pikkuinen Firenze-kämppä, josta oon jo kuvatkin ehtinyt ottaa. Mutta en vaan ole pystynyt oikeuttamaan sitä itselleni, että käyttäisin aikaa blogiin. Joten saa nähdä, palaanko näihin aiheisiin jossain vaiheessa vai en. Joskus tunsin huonoa omatuntoa siitä, jos en postannut blogiin tarpeeksi, nyt tunnen huonoa omatuntoa jos käytän aikaa blogiin muiden hommien sijaan…
Tammikuu oli mulle henkisesti ihan kamala.
Dippa, tai dippatyö, diplomityö, lopputyö, opinnäytetyö, joillain muilla aloilla gradu, ja mitä näitä eri nimityksiä onkaan. Se homma, mitä mä pakenin tänne Firenzeen tekemään. Kaikki se työn määrä pisti mulla vuodenvaihteen jälkeen pään ihan tukkoon ja sai lamaantumaan niin, että muutamiin päiviin – en edes ole varma, puhutaanko päivistä vai viikoista – en saanut aikaiseksi yhtään mitään.
Oon ollut tän alkuvuoden niin stressaantunut ja ahdistunut, että sitä on vaikea edes kuvailla. Kaikki on ollut jotenkin vähän sumuista. Mä en yleensä kauheammin stressaa, jos tiedän mitä teen, pystyn toimimaan tosi tehokkaasti paineen alla. Mutta nyt mä en ole tiennyt, mitä teen, ja oon ollut sen takia aika hukassa.
Arkkitehtiosaston kirjaston sisäänkäynti.
Heräsin näiden ongelmien laajuuteen kunnolla vasta vuoden vaihteen jälkeen, kun Roope oli lähtenyt vierailultaan takaisin kotiin. Sitä ennen olin elänyt jossain onnellisessa kuplassa ja lukenut vaan kirjoja ja muita valmiina olleita materiaaleja, ja sen sellaista. En ollut ajatellut ihan loppuun asti, mitä kaikkea mun oikeasti pitäisi selvittää ennen täältä lähtöä.
Ja kun heräsin, heräsin siihen todellisuuteen, että tää on Italia. Kaikki ei vaan toimi niin helposti ja nopeasti kuin Suomessa, jos ylipäätänsä toimii.
Pitkän aikaa paikalliset professorit eivät vastanneet mun sähköposteihin. Materiaaleja on hankala löytää, kun ei tiedä alkuunkaan, mistä lähteä etsimään, ja kielitaito on vajavainen. Lisäksi suunnittelua on mahdotonta tehdä tyhjälle paperille ilman taustamateriaalia, ainakin tämän mun aiheen kera. Ja siinä kohtaa alkoi iskeä paniikki.
”Baby Yodan” naama rannekellossa piristää.
Ei lähes yhtään selfietä koko alkuvuonna.
Käytännössä koko diplomityö jumitti: lukeminen ja tutkimus ei edistynyt ja kaikki tuntui hajanaiselta, sopivaa suunnittelualuetta löytynyt, tai jos jotain löytyikin, ei kuitenkaan löytynyt tarvittavia materiaaleja. Tuntui, että poljen ihan paikoillaan ja kaikki avunpyyntöyritykset on pelkkää pään seinään lyömistä. Kaikki tuntui olevan umpisolmussa: niin paljon tehtävää, eikä hajuakaan, mikä ongelma pitäisi purkaa ensimmäiseksi.
Ehdin nopeasti kyseenalaistaa koko mun tutkimusaiheen, itseni, ja tän italialaisen yliopistojärjestelmän toimivuuden*.
*Viimeiseksi mainitussa syynä ei toki ole pelkästään omat kokemukset professorien huonosta sähköposteihinvastaamiskyvystä, vaan myös se, mitä kavereilta on kuullut.
Ja siihen tietenkin lisäksi se ennennäkemättömän laaja itsensä soimaaminen: miksi en alkanut etsiä apua aikaisemmin, miksi en mennyt paikan päälle kysymään apua aikaisemmin, mihin mä olen oikein tuhlannut kaiken ajan, apua aika loppuu kohta kesken, mitä helvettiä mä oikein teen?!
Tosi kehittävää, tiedän. Mutta kun mieli lähtee kiertämään negatiivista kehää, siitä voi olla tosi hankala ponnistaa omin avuin pois. Ja siitä on pitkä aika, kun oon viimeksi onnistunut lamaannuttamaan itseni näin voimakkaasti.
Täällä ei yleensä näy paljoa vapaita kissoja kaupungilla. / Tammikuun kukkia.
Tommosia sahalaitareunaisia torneja mä piirsin lapsena. Ja töttöröhattuisia linnanneitoja, ei prinsessoja.
Yksi iso ongelma on yksinäisyys.
Se on ehkä jopa se suurin ongelma. Mulla on kyllä käynyt vieraita Suomesta ja on myös uusia kavereita täällä joita voi tavata, mutta itse tän diplomityön kannalta oon ollut liian yksin. Yksin pärjää niin kauan kun ei ole ongelmia, mutta mitä sitten, kun tarvitsisi apua eikä sitä apua ole?
Multa on puuttunut se tällaisesta jumituksesta ylitse pääsemisen ja edistymisen kannalta olennainen proffalta/opettajalta saatava sparrausapu, keskustelut ja brainstormaus. Unohtamatta tietenkään samalla alalla ja samassa tilanteessa olevien kaverien ymmärrysta, sekä muilta läheisiltä saatavaa tsemppausta. Ne on ollut saatavilla käytännössä vaan etänä. Eikä se vaan ole yhtään sama asia, kuin kasvotusten käytävät keskustelut ja läsnäolo.
Pahin upotus on kuitenkin nyt takana.
Ainakin mä luulisin niin. Vaikka oon edelleen ihan paineissa ajan kesken loppumisen suhteen, tilanne on nyt eri kuin tammikuussa. Jotain on edistynyt.
Paikallisten professorien vastausprosentti mun sähköposteihin on alle 50%, mutta nyt oon saanut tavattua jopa kolme eri professoria.
Jokainen on ollut tosi mukava, ja jokaiselta olen saanut enemmän tai vähemmän edes jotain apua.
Olen löytänyt enemmän materiaalia kuin olen ehtinyt käydä läpi, ja harkitsen tällä hetkellä joidenkin kirjojen ostamista loputtoman ja suht hankalaksi kokemani valokuvaamisen/skannaamisen sijaan. Tällä viikolla olisi tarkoitus päättää suunnittelualue, jotta ehdin etsiä siitä materiaalia vielä täällä ollessa.
Firenzen arkeologisen museon yläkerran käytävä.
Ns. tieteellinen aikajanataideteos modernin taiteen museo Novecentossa.
Kotiinpaluuseen on enää alle kolme viikkoa.
Mua pelottaa, etten ennen Suomeen palaamista ehdi tehdä täällä kaikkea, mitä pitäisi, ja etsiä kaikkea tietoa, mitä tarvitsisin. Ajan kesken loppuminen on tosi iso, ahdistava mörkö, joka pilaa multa ilon kotiinpaluun ajatuksesta ja vikojen Firenze-viikkojen fiilistelystä. Oikeasti muutamassa viikossakin ehtii saada aikaiseksi paljon, jos tuulet vaan on suotuisat eikä oma pää rupea edistymisen esteeksi.
Ennen Firenzeen lähtöä mä ajattelin aika naiivisti, että kotiin palatessa olisin sitten jo valmis.
Mutta en ole, en lähellekään. Joten homma jatkuu Suomessa. Siellä tosin odottaa myös normaalit päivätyöt, hääsuunnittelu, normaali sosiaalinen elämä ja niin edespäin. Tavoite on valmistua kesällä, ja deadline siihen on huhtikuussa. Tulee mielenkiintoiset maalis- ja huhtikuu…
Opiskelijoiden suosima libreriacafè eli ”kirjastokahvila/-baari” La Cité.
Vaikka yleisfiilis viime viikoista on lähinnä ahdistus, niin onhan noita hyviäkin hetkiä ja päiviä mahtunut joukkoon. Jossain välissä oon ehtinyt näkemään kaveria, käydä ulkona syömässä ja museoissa. On ollut aurinkoa ja jo tammikuussa kukkivia kukkia.
Firenze on mun silmissä edelleen ihana ja kaunis, vaikka pää onkin täynnä dippapaniikkimörköjä.
Tähän vuodenaikaan turistimäärät on katukuvan perusteella vähimmillään, josta johtunee myös se, että monet paikat on remontissa. Firenzen tammi- ja helmikuu on vähän kuin Suomen huhtikuu, tosin ilman lunta. Vaikka se ei sisätiloissa juurikaan tunnu (mun kämppä on edelleen jäätävä), jotkut päivät ovat olleet viimein lämpimiä, auringon paistaessa täydeltä taivaalta. Mutta ajoittain tosi navakka tuuli vaatii kunnon suojautumisen ja sadepäiviäkin on taas näkynyt muutaman viikon tauon jälkeen. Samoin hyttysiä. Mun vasen käsi on paukamista täplikäs.