Mä en ole koskaan ajatellut, että olisin jotenkin aktivistityyppiä. Oon enemmänkin sellaista heittäytyjätyyppiä. Jos oon oikeassa paikassa oikeaan aikaan, niin miksi ei.
Vähän niinkuin tämä Firenzeen lähteminen. Oikea aika, sopiva elämäntilanne ja mielentila – no ei muuta kuin rattaat pyörimään vaan. Heittäydyin ajatukseen, joka muuttui päätökseksi.
Perjantain vietettiin maailmanlaajuisesti ilmastolakkopäivää, johon mekin täällä Firenzessä osallistuttiin.
En oo elämäni aikana ollut monissa mielenosoituksissa, oikeastaan vain viime keväänä Helsingin ilmastomarssilla, ja jotain vuosia takaperin Tahdon2013 eli tasa-arvoisen avioliiton puolesta järjestetyssä mielenilmauksessa.
Tätä perjantaita varten me ideoitiin ja piirreltiin edellisenä iltana kylttejä porukalla yhden kaverin luona. Menin mielenilmaukseen meidän kielikurssiryhmän kanssa, alkujaan ihan sen opettajan ehdotuksesta.
Oon viimeisen parin viikon aikana elänyt aikalailla omassa kuplassani, kun deadline-paineissa piti saada eräs projekti purkkiin, ja se vaati paljon neljän seinän sisällä koneen ääressä istumista, yhteen asiaan keskittymistä. Eli jos tämä meidän italian kielen kurssin opettaja ei olisi tuonut asiaa esiin, olisin todennäköisesti ollut ihan pihalla koko tapahtumasta. Ihmetellyt vaan sitä nuorison määrää kadulla sitten perjantaina.
Jonkun tiedon mukaan Firenzessä osallistuneita oli yhteensä 50000. Näillä kapeilla kaduilla se ihmisten määrä tuntui paljon suuremmalta, kuin jos vertaa siihen, miltä se keväällä tuntui Mannerheiminkadun leveää väylää kulkiessa. Ehkä se oli myös se tiivis miljöö, joka teki tunnelmasta jotenkin erityisen käsinkosketeltavan: meininki oli toisaalta rauhallista mutta samalla intensiivistä.
Mukana oli pääasiassa nuoria, suunnilleen oman ikäisistäni aina sinne alakouluikäisen näköisiin lapsiin. Nuorison lakko, se selvästi näkyi.
Porukka oli selkeästi keskimäärin paljon nuorempaa, kuin mitä viime keväänä Helsingin ilmastomarssilla.
Mua suututtaa, kun lasten ja nuorten osallistumista tällaiseen kyseenalaistetaan ja sanotaan, ettei heidän paikka ole kaduilla osoittamassa mieltä. Vaikka kyse olisi tosi rauhallisesta mielenilmauksesta eikä mistään huligaanimellakasta.
Suututtaa kun sanotaan, että he ovat liian nuoria ymmärtämään, huolehtimaan, saati sanomaan omaa kantaansa. Että vanhemmat ovat vastuuttomia, kun tuovat lapsensa mukaan tällaiseen, että heitä käytetään hyväksi, vanhempien oman aatteen keppihevosena. Että heille syötetään vain valmiita ajatuksia – eiväthän he itse ole voineet omia mielipiteitään ja huoliaan muodostaa.
Näin sanoville tekee mieli lainata Gretaa: Miten te kehtaatte? Miten te kehtaatte vähätellä lasten ja nuorten ymmärryksen ja huolen laajuutta tällaisista asioista?
Se on niin vähättelevää ja alentavaa. Joku huolestunut vanhempikaan ei välttämättä tajua, että hänen vähättelynsä on kuin trumppimainen yritys alentaa se lapsen huoli ja mielipiteet olemattomiin. Alentaa se lapsi jonnekin tasolle ”tietämätön naiivi lapsi, joka ei ymmärrä oikeasta maailmasta mitään”. Se on mun mielestä törkeää. Kaikki lapset ja nuoret eivät tietenkään ole samasta muotista. Mutta yleisesti ottaen lapset ymmärtävät niin paljon enemmän, kuin monet aikuiset tajuavat.
Tätä lasten vähättelyä ajatellessa tulee aina niin lämmin fiilis, kun miettii omaa ala-asteaikaa. Meidän ala-asteopettaja ei koskaan vähätellyt tai aliarvioinut meitä. Ennemmin ehkä joskus yliarvioi, mutta mun mielestä parempi niin päin. Yliarvioinnin jälkeen voi palauttaa asian tarpeen vaatiessa helpommin ymmärrettävälle tasolle. Aliarvioija sen sijaan ei koskaan tule ymmärtämään sitä olemassa olevaa täyttä potentiaalia.
Kaikkia valveutuneempia nuoria aikuisiakaan ei kiinnosta osallistua tällaiseen, ja selityksiä on erilaisia.
Joku kaveri sanoi ihan suoraankin, että häntä ei vaan kiinnosta. Mutta tässä ihan muutama muu, mitä tutuilta kuulin:
– Yksi ei osallistunut, kun hänen piti lukea maanantaina olevaan kokeeseen.
Siis itsenäisesti. En nyt lähtenyt haastamaan sitä päätöstä, mutta vähän kummastutti. Kuitenkin hänellä oli aikaa tulla illalla viettämään aikaa ulos kavereiden kanssa, ja oli kovin harmissaan ettei päässyt mukaan. Olisiko todella ollut hankala irrottautua vaikka tunniksi siitä lukemisesta, kun kyse nimenomaan oli lakosta?
– Yksi ei osallistunut, kun samaan aikaan oli yliopistolla kurssin opetusta.
Joo, hiffaan, kaikista asioista ei vaan voi olla pois. Halusin mäkin erään ilmastolakkopäivän aikaan olla luennolla, koska se oli todennäköisesti mun viimeinen luento kotiyliopistolla, ja siinä oli lopun alun fiilistä, jonka koin tärkeäksi. Mutta kun kyse on normiviikosta, ja täällä on luvattomissa poissaoloissa yleensä kiintiöt, kuinka monta kertaa voi olla pois (meidän kurssilla 3). Joten yksi poissaolo koululaisten ja opiskelijoiden lakon takia – onko se oikeasti ongelma, vai vaan tekosyy?
– Yksi sanoi, että ei näe, että tällaisella olisi oikeasti mitään vaikutusta.
Hän myös puhui siitä, miten mielenosoitukseen osallistuu ihmisiä, jotka menee sitten sen häppeningin jälkeen mäkkäriin syömään, ja että siinä heidän käytöksessä on ristiriita. Että kannatatko sä sitä aatetta sitten oikeasti, vai osallistutko vaan koska kaikki muutkin tai koska se on hauskaa.
No mä voin sanoa, että ei se kyltin kannattelu pään päällä monen tunnin ajan ainakaan mitään järin hauskaa ole. Ekan parin tunnin aikana piti jatkuvasti vaihtaa kannattelevaa kättä, kun lihakset ei meinanneet jaksaa, kunnes ne sen jälkeen ns. turtui. Mutta ai saatana miten mulla on hartiat ja kädet tänään jumissa, ja sitä kautta myös pää kipeä.
Mä yritin myös selittää hänelle, että kyse on muustakin kuin siitä, minkälaisia valintoja yksilöt tekee just nyt vaikka sen ruokansa suhteen.
Kyse ei ole siitä, että jotta sä voit kannattaa jotain tavoitetta, sun pitää myös olla valmiiksi täydellinen ihminen sen tavoitteen toteutumisen kannalta ajatellen.
Kyse on siitä, että yritetään herättää huomiota, ja tuoda läpi sitä viestiä, että päättäjät tekisivät ympäristön kannalta ajatellen parempia valintoja. Isomman luokan päätöksiä ja suunnan muutoksia, valtiotasolla ja globaalilla tasolla. Että osattaisiin ajatella pidemmälle.
Se vaikuttaisi laajemmin, kuin yksilöiden yritykset muuttaa omaa käyttäytymistään. Ja en vähättele, etteikö myös yksilöiden päätöksillä olisi väliä. Mutta tässä tapauksessa mun mielestä on typeryyttä vaatia muilta ihmisiltä täydellistä omistautumista ja pelkkiä oikeita valintoja, ennen kuin hän voisi arvostaa heidän vaivannäköä ja yritystä saada asialle huomiota. Varsinkin, jos se on se syy olla osallistumatta, vaikka ajatusta muuten mukamas kannattaisi.
Tästä tuli nyt vähän tällaista ajatuksenvirtaa, mutta nää on nyt pyörinyt mielessä.
Mä ainakin myönnän, etten tosiaan ole valinnoiltani täydellinen, vaikka niiden suhteen yritänkin ajatustyötä ja kehitystä tehdä. Se ei silti mun mielestä tee mun omasta osallistumisestani turhaa, saati ristiriitaista.
Ja oli tästä oikeasti hyötyä tai ei – jos me ei edes yritetä vaikuttaa, niin sitten ei todennäköisesti ainakaan tapahdu mitään!
Perjantaihin kokemuksiin vielä palatakseni, meidän osalta mielenilmaus sujui hyvin. Mitä nyt välillä oltiin vähän pihalla, mitä tapahtuu, kun pysähdyttiin pidemmiksi pätkiksi paikoilleen. Meidän pienessä porukassa oli mun lisäksi saksalaisia, ranskalaisia ja sveitsiläisiä erasmus-opiskelijoita.
Letka lähti liikkeelle ainakin tunnin myöhemmin kuin mitä aikatauluun oli merkitty, mutta se ei täällä Italiassa yllätä.
Matka kaupungin läpi kesti kokonaisuudessaan monta tuntia – ainakin kolme tuntia me siellä oltiin, ellei ylikin. Joiltain alkoi lounasajan kohdilla vähän pelikunto pettää, mutta osa meidänkin porukasta jaksoi ihan loppuun asti.
Päätepisteestä päätettiin sitten lähteä pois, kun ei ymmärretty niitä italiankielisiä puheita riittävästi. Jätettiin meidän kyltit ensimmäiselle tyypille, joka ne suostui adoptoimaan, jotta niistä olisi vielä muille iloa. Mitäpä mä sillä olisin kotona tehnyt, parempi laittaa hyvä kiertämään. Niin paljon kuvia siitä ainakin otettiin, että ei tainnut olla ihan huti.