Kun meinasin langeta verkostomarkkinoinnin maailmaan – Unelmiin vetoavaa markkinointia voi olla vaikea vastustaa

Viime aikoina somessa on ollut tosi paljon pinnalla Fitline ja sen tuotteiden verkostomarkkinointi somen kautta (tänään aiheesta kirjoitti myös HS). Tuotteita markkinoidaan kyseenalaisin metodein ja mainoslausein, ja jälleenmyyjät muodostavat vähän kuin oman uskontokulttinsa, jonne eriäviä mielipiteitä omaavia ei kaivata – päinvastoin, heidät leimataan ennemmin valehteleviksi, kateellisiksi kiusaajiksi, kuin yritettäisiin antaa oikeita, esim. tieteellä todistettuja vastauksia yleisön kysymyksiin. Siis vaikka kyse olisi asiallisesta kritiikistä, niin sitä ei kuunnella, sehän vaan rikkoo sitä heidän jälleenmyyjäporukoiden positiivista kuplaa.

Myös mulla on tullut Instagramissa directinä keskustelualoituksia, jotka vaikuttivat tyyliltään vastaavilta, kuin ne, joilla Fitlinen jälleenmyyjät kalastelevat uusia asiakkaita ja jälleenmyyjiä itsensä alle. Oon haistanut sen niistä jo ennen Fitline-keissistä lukemista, joten en vaan ole vastannut. Ei oo mun pala kakkua.

Eli joo, oon seurannut aihetta sivusta. CC tekee hyvää työtä julkisen kritiikin kanssa, ja vaikka Fitline on keskiössä, myös moni muukin vastaava firma on nostettu keskustelussa esille.

Tämän pinnalla olevan aiheen takia mulla heräsi ajatus kertoa oma kokemukseni, jota en ole monelle kertonut. Oon työntänyt koko aiheen hyyyvin kauas unohdettuihin muistoihin, osin siksi, että se hävetti mua.

Muutama vuosi sitten mä todella melkein haksahdin erääseen verkostomarkkinointilafkaan. Tiedä siitä, vaikka joku joskus vielä todistaisi senkin pyramidihuijaukseksi.

Ja kun sanon, että melkein, niin kyllä: aluksi haksahdin, mutta en lopulta niin paljon, että olisin ehtinyt maksamaan mitään ja muuta, ennen kuin peruutin koko hommasta pois.

Tätä on melkein noloa myöntää. Mutta toisaalta, mä en häpeile sitä, että oon pääsääntöisesti tosi luottavainen ihminen. Haluun uskoa ihmisistä aina aluksi hyvää, ennen kuin he mulle toisin todistaa. Ja jo valmiiksi ainakin osittain tuttuihin ihmisiin on vielä tuntemattomiakin helpompi luottaa.

Mä olin silloin aika vaikutuksille alttiissa elämän vaiheessa. Olin juuri vaihtanut paikkakuntaa, tutustumassa uusiin ihmisiin. Avoin uusille asioille ja ihmisille.

Ja siihen väliin mulle tultiin kavereiden kautta puhumaan eräästä firmasta. Luulin aluksi, että kyse olisi vaan uusien ystävien tapaamisesta, mutta se oli käytännössä rekryämistä. Kaveruuden, tutustumisen kautta yritettiin saada mukaan verkostomarkkinointifirmaan, jossa se olivat itse innokkaasti mukana.

Mulla ei oo mitään kirjallisia todisteita, koska tää keskustelu käytiin ihan mun omassa olohuoneessa, jonne he olivat käytännössä kutsuneet itse itsensä kahville. Sitä on verkostomarkkinointi perinteisimmillään. Mulle ei vaan kerrottu sitä etukäteen: mulle oli vaan tulossa kaveri kylään, ja hän kysyi, sopiiko jos hänen toinen kaveri tulee mukaan.

Ja mä ajattelin, että kiva, uusia kavereita. Mutta kyse ei ollutkaan siitä.

Mikä siinä sitten sai aluksi mun pään pyörälle ja kiinnostuksen heräämään?

Ne todella osasivat vedellä oikeista naruista. Puhuivat unelmista ja niiden saavuttamisesta. Sanoivat just oikeita asioita, jotka vetosivat nuoren, tosi pienellä opiskelijabudjetilla elävän haaveilijan mieleen.

Mä olin siinä mielessä helppo kohde, että mä unelmoin isosti, ja koko se uusia jälleenmyyjiä houkutteleva markkinointikuvio oli rakennettu unelmien tavoittelun aatteen ympärille. Että kun tuut mukaan tekemään tätä, niin voit ensin vaikka tienata vähän muun duunin tai opiskelun ohessa, ja jos haluat, ehkä lopulta tehdä vain tätä ja tienata siitä elannon. Ja tadaa, lopulta rahaa tulee kuin itsestään, sun alla olevien jälleenmyyjien, sun tiimin jäsenten kautta, eikä sun ole tarve työskennellä juuri ollenkaan. Siinäpä vasta unelma.

Ei sillä, että ne myytävät tuotteet olisivat edes olleet mulle sopivia, koska ei niitä itsessään juuri mulle myytykään. Musta yritettiin käytännössä saman tien saada uutta jälleenmyyjää.

Ja koska mä nopeasti innostuvaa, luottavaista tyyppiä, niin aluksi olinkin tosi kiinnostunut. Tietenkin: se saatiin kuulostamaan niin helpolta duunilta, mukavassa porukassa, unelmia tavoitellen.

Kävin näiden ihmisten innostamana heidän kanssaan jopa yhdessä tilaisuudessa, jossa jotkut firman ylemmän tason tyypit pitivät innostavia puheita sun muuta. En muista sitä enää kovin tarkkaan, mutta muistan, että se oli tosi innostavaa.

Mä en kuitenkaan halunnut tehdä mitään päätöksiä yksin. Tunnen itseni, ja sen, että voin olla vähän naiivi ja nopeasti innostuva. Joten kuuntelen mun läheisten mielipiteitä, ja otan ne huomioon. Ja poikaystävä ja vanhemmat olivatkin aika kriittisiä ja epäileviä koko homman suhteen. Äiti linkkas mulle jotain firmaa koskevia kriittisiä nettiuutisia.

Mä olin tietenkin vähän pettynyt, kun mun innostus kyseenalaistettiin. Mutta hyvä kun niin tehtiin.

Käänteentekevä hetki oli, kun tässä kuviossa mukana ollut kaveri ja yksi toinen entuudestaan tuntematon henkilö tulivat mun vanhempien luo puhumaan asiasta. 

Se oli heidän idea. He halusivat auttaa mua. En oikein tiedä, mitä odotin. Mutta mun vanhemmille tapaaminen oli okei, joten sinne sitten mentiin. Mutta käytännössä he siis tulivat mun kautta markkinoimaan heille tätä juttua.

Mä en oikeastaan muista koko tilanteesta paljon mitään. Siitä on jo mooonta vuotta, ja jälkeenpäin mua hävetti koko tilanne. Ja mä unohdan tosi tehokkaasti kaikki hävettäväksi kokemani kokemukset.

Mutta kuitenkin lopputulos oli, että joo, ei kiitos. Ei tullut kauppoja tai uusia jälleenmyyjiä. 

Kun mun vanhemmat olivat paikalla, keskustelu ei ollut vain mun unelmien tavoittelua ruokkivaa höttöä, vaan he osasivat kysyä oikeita kysymyksiä.

Sen illan jälkeen aloin itsekin nähdä asian eri tavalla. Toinen hyvä jarru oli se, että tähän olisi pitänyt ensin panostaa itse aika iso summa rahaa, että olisi päässyt alkuun. Mulla ei ollut niin paljoa rahaa, saati halua käyttää niin paljoa rahaa tuollaiseen, ja hyvä niin.

En lähtenyt myyntiin mukaan – päinvastoin, aloin tuntea koko aiheen aika ahdistavaksi. 

Varmaan pääasiassa sen takia mun suhde myös tähän kaveriin etääntyi, vaikken sitä toivonutkaan. Koko aihe sai mut vaan niin epämukavaksi, ja heille se oli silloin niin iso osa elämää.

Toinen asia mikä mua ahdisti, oli se, että musta tuntui, että mun ystävyyttä ja ystävällisyyttä oltiin yritetty käyttää hyväksi. Musta ei haluttukkaan uutta ystävää, vaan mut haluttiin asiakkaaksi ja tuottoa tuottavaksi osaksi heidän koneistoon. Sen tajuaminen harmitti. Ja se mua näissä muissakin verkostomarkkinointikuvioissa nykyäänkin eniten häiritsee.

Se alkaa helposti vaikuttaa siltä, että ystäviä ja ihmisten ystävällisyyttä yritetään vaan käyttää hyväksi, oman edun tavoittelemisen vuoksi.

Sen oman häpeilyni takia en myöskään ole koskaan puhunut asiasta kenellekään muulle, kuin niille, joille siitä tuossa vaiheessa puhuin. Nyt asiasta on kulunut jo sen verran pitkä aika, ettei se enää tunnu missään. Olin käytännössä lähes unohtanut koko asian – en muista enää yksityiskohtia.

Mä olin nuori, herkästi innostuva ja hyväuskoinen. Ja hitot, oon kaikkia näitä edelleen! Mutta en enää ole yhtä sinisilmäinen.

Haluan edelleen uskoa ihmisistä ja heidän tarkoitusperistään hyvää ennen kuin toisin todistetaan. Mutta en myöskään niele purematta ihan mitä tahansa.

Liian moni lähtee mukaan tällaiseen, kun asia myydään heille unelmiin vedoten. Ja ymmärrän ihmisiä, jotka niihin lankeaa. Olisi niin ihana vain uskoa pelkkää hyvää ja sulkea korvansa kaikelta kritiikiltä. Se olisi niin helppoa. Eikä verkostomarkkinoinnissa itsessään ole vikaa, jos se tehdään oikeasti rehdisti. Mutta samalla on muistettava, että ei ole oikotietä tai poppaskonsteja onneen.

Ja lähdekriittisyys, se on se juttu.

Se kannattaa muistaa, oli kyse sitten Fitline-superparannushölynlöpykyvyistä, jonkun muun lafkan kyseenalaisista terveystesteistä, ”rokotekriittisyydestä”, MV-lehdestä, tai monesta muusta huuhaa-uskomuksista ja lahkomaisista ryhmistä, joissa uskotaan vain omaan asiaan eikä siedetä kritiikkiä saati kyseenalaistamista tai oikeasti todistettuja faktoja…