Piirsin toivelistan ja jätin sen oven taa

Takapihalle odottamaan, että tonttu hakee sen, kuten äiti silloin joskus neuvoi. Niin meillä tehtiin silloin kun oltiin pieniä. Voi että sitä jouluntaian määrää, olin – ja oon jossain määrin edelleen – aika sinisilmäinen (ainakin näin kovin ruskeasilmäiseksi) ja hyväuskoinen, että kaikki hammaskeijut, pääsiäispuput ja joulutontut ja -pukit menivät niin täydestä ettei paremmasta väliä. Hammaskeijujen salaisuus mulle selvisi joskus kuusi- tai seitsemänvuotiaana, kun naapurin tyttö otti ja paljasti mulle kyseisen ”suuren kusetuksen”.

Joulupukkiin sen sijaan itsepintaisesti uskoin vielä pari vuotta eteenpäinkin, kunnes jossain vaiheessa paljastin äidille: ”Kyllä mä tiedän että ne pukit mitä meillä käy niin ei oo oikeita pukkeja.” Tosin lisäsin kyllä siinäkin vaiheessa vielä perään: ”Mutta kyllähän se oikea pukki on olemassa siellä Korvatunturilla.” …voitte uskoa miten ne jaksaa nauraa mulle edelleen, jos asia tulee puheeksi. Mutta eihän se ole väärin jos lapsena uskoo satuihin!

Arkistojen kätköistä pari vanhaa ja epäselvää kuvaa musta ja valjestäni joulupukin ja tontun vieressä jouluna vuodelta nakki ja peruna. Oon ehkä seittemän tai kahdeksan vuotta vanha tuossa (päätellen siitä, ettei mulla oo tuossa vielä otsatukkaa).

Vanhemmille helpompaa, kun voi selittää syyn, miksei lapsi saa kaikkia toivomiaan leluja ja hilavitkuttimia: Pukilla on niin monta muutakin lahjaa jaettavana, ettei ole voinut tehdä niin montaa lahjaa yhdelle lapselle – tai ehkä et vain ole ollut tarpeeksi kiltti! Mitä aikaisemmin lapsi keksii, ettei pukkia ole olemassa – että se onkin joku naapurin setä pukeutuneena punaiseen takkiin ja pitkään partaan, ja että tollekko mun muka pitäisi laulaa joululauluja ja mennä istumaan polvelle, en varmana – sitä nopeammin joulusta karisee pois kaikki se taika, ja tilalle tulee vain himo kaikkeen materiaan. Lahjatoiveet kohdistetaan vanhempiin ja sitten voidaan jälkeenpäin rääkyä: ”siis MIKS mäen saanut omaa iphone neljä-ässää, xboxii ja niit mun toivomaa kymmentä pelii, ipadii, aitoo lazermiekkaa ja semmosta söpöö kaalimatoo mitä ne telkkarissa mainostaa ja ja ja – – -”

Joululahjakasa vuodelta 2007.

Ei mullakaan mitään lyhyitä toivelistoja pienenä ollut, mutta en mä kaikkea toivomaani koskaan saanutkaan. Ihan hyvä niin! Mitä mä olisin tehnyt baby bornilla 9-vuotiaana, kun en ollut koko ikänäni siihenkään mennessä leikkinyt nukeilla? Ja kuka ostaa lapselleen kissanpentuja joululahjaksi? Ja mistä helkustasta noi muka kristallipallon olis hommannut, ennustajalta vai?

Mun viimeaikojen lahjatoiveet on edustanut lähinnä käytännöllisyyttä ja valinnanvapautta. Lahjakortit, kengät ja muut käyttötavarat on alvariinsa top kympissä. Suurin osa niistäkään ei aina ole ihan realistisia, varsinkin kun nykyään osaa suhteuttaa omat toiveensa niin perheen kuin omaan rahatilanteeseensa.

Tänä vuonna en oikeastaan odota mun vanhemmilta mitään muuta, kuin pientä rahallista avustusta, jotta saisin kunnon talvikengät lopputalveksi. Isovanhemmilta en oikein kehtaa pyytää mitään, mutta vastaan jos kysytään. Toinen broidi ei vielä ole ”joululahjojen ostoiässä”, toinen toivon saavani shampoon sijaan uuden ripsarin, joka ei kuivu kuukaudessa. Tiedän jo etukäteen, mitä saan Onalta ja mitä Roopelta. Muilta kavereilta tuskin mitään erityistä, eivätkä sukulaiset pahemmin edes kysele. Sitä paitsi milloin ne lahjoja edes antaisi, kun ollaan just se ”the jouluviikko” veks. Ehkä ne aattelee samalla tavalla kuin mun iskä: ”Etelänlämpö riittää, tänä vuonna ei tarvita lahjoja.”

Itsenäisyyspäivä safkana paistia ja uuniperunoita, onomnomnom!

Mutta tän päivän teema lieni lähinnä itsenäisyyspäivä eikä joulu. Ihanaa vaihtelua! Paljon onnea vain 95-vuotias Suomi-neitokainen, olet niin nuori ja hehkeä, mitäs jos kasvettaisi kummatkin aikuisiksi eikä ajauduttaisi enää syvemmin tähän niin kutsuttuun taantumaan, mitä jokainen sanomalehti manaa.

Ite ainakin kuvittelen tehneeni oman osuuteni, kun hoidan opiskelujani aikataulujen mukaan, teen töitä ja maksan veroja, enkä tällä hetkellä edes nosta minkäänlaisia tukia kun ei ole tarvetta. Kaiken lisäksi jopa kasvatan valtion kanssa tuhlailemalla palkkojani ja säästöjäni kevytkenkäisellä shoppailulla ja tuhlailulla. Että älkää nyt perskuta jankatko sitä taantumaa, on niin masentavan kuuloista, että mitä jos vaikka taantuisin itekin tälle tasolle? Eihän sitä jaksais erkkikään, tai ehkä te jotka voitte huoletta vaan nauraa mun jutuille samaan aikaan kun mun läheiset repis hiuksia päästään.

No, ei elämää musta liian vakavasti kannata ottaa. Se virtaa kuitenkin ihan omia uriaan, ilman täydellistä ohjauskykyä – toisin sanoen samaan tyyliin kun mun ajatuksen juoksu näitä juttuja kirjoittaessa. 🙂 Mutta hei, mahtavaa itseppäisyyspäivää vaan kaikille, kuten mun mummi koko ajan jaksaa toivottaa! Tän jälkeen vielä perjantai ja sitten taas nautitaan liian nopeasti ohi menevästä viikonlopusta.

(¯`v´¯)
`*.¸.*´

ps. Katinkutale meni ja repi mun unisiepparista höyhenet irti. Hetken teki mieli varrastaa mokoma söpöliinikiusankappale.

ps.2. Ompa tää ollu taas ”onnekas” päivä, ensinnäkin oon ihan rampa eilisen zumbatunnin aiheuttaman lihaskivun takia ja sitten nojasin hiukset edellä kynttilään. Hyvä minä!