12.12.12.

Aika kiva päivämäärä, eikö vain? Seuraavan kerran kaikki numerot mätsääkin yhteen vasta vuosisadan vaihduttua. On se jännä.

Mä oon leiponut pipareita (puol kiloa ja söin itse niistä neljäviidesosaa kahen päivän sisällä), kävellyt lumisateessa (en tykkää), siivonnut kuusenneulasia (töissä), leiponut joulutorttuja, kirjoittanut lahjatoivelistaa isovanhemmille kirjemuodossa, sekä käynyt maistelemassa glögiä tuttavaperheen pikkujouluissa ja kuuntelemassa kitara-&huilumusiikkia pikkuveljen joulukonsertissa. Silti mulla ei oo minkään valtakunnan joulufiilistä. Luultavasti sitä ei tänä vuonna tule ollenkaan. Se tosin estä mua laittamasta tänne joulujuttuja, ehkä joku muu jaksaa fiilistellä niitä mun puolesta.

Kai kaikki tietää, miten tähti- ja ruusutorttuja tehdään? Jos ei, niin tässä lyhyestä kuvalliset ohjeet.

Torttumallit vaihtoivat mystisesti paikkaa keskenään.

Ja vähän pipareita myös!

Meiän pikku kitaristi vuorossa. 🙂

Orkesterin loppukumarrus! Oli ne kyllä aika söpöjä.

Äiti tökkäs itseään vanupuikolla tärykalvoon. Pari päivää myöhemmin se huomas, että hups, siihen taisikin tulla ihan reikä. Soitti terveyskeskukseen, että pitäisköhän tulla käymään lääkärissä. Luurin toisessa päässä oltiin ihan kauhuissaan, että pitää. Nyt tuo marisee, kun pitää antibioottikuuria syödä, mutta ehkä parasta että saa sen korvansa kuntoon ennen meidän lomalentoa… Äiti kertoi, ettei korvien lukkoon puhaltaminen onnistunut, ilma vaan suhisee. Iskä siihen sitten, että olisit puhkaissut sen toisenkin tärykalvon niin voitaisiin puhaltaa läpi, puhdistaa vaikka samalla pölyt sieltä harmaiden aivosolujen väleistä. Ja päästäis kaikki kuittailemaan, miten äitin pääpollan ”huipulla tuulee”.

Toisaalta mitään ei oo tapahtunut, toisaalta on. Tää talven pimeys ja kylmyys vaikuttaa muhun niin, että oon suurimman osan ajasta väsynyt ja vittuuntunut. Jälkimmäistä tosin vaan, jos oon erityisen väsynyt tai muuten vaan maailma kaikkine pikkuasioineen kaatuu niskaan.

Oi kumpa mäkin voisin viettää koko talven tälleen…

Mutta hah, tällä viikolla ei oo vielä kaatunut! Löysin maanantaina koulun sohvalta kaksi orpoa kahden euron kolikkoa (köyhä kiittää♥), dösät on tullu ajallaan ja oon ehtinyt niihin vaikka oon nukkunut about joka päivä pommiin, ja tiistain kokeidenpalautuspäivän tulosten vuoksi kasvaneen vitutuksen pelasti äikän esseen täydet pisteet (tää tapahtuu vaan kerran elämässä!). En oo kuollut pakkaseen tai lumipyryyn, mun jalat ei ihan vielä oo rakoilla noista huonoista talvikengistä, pakkasesta löytyy vielä piparitaikinaa, tänään oli kolmanneksi viimeinen ajotunti ja autokin pysyi tiellä.

Koko viikon kohokohta! ♥ Kyseessä oli otsikkoessee aiheesta ”Pitäisikö verkossa kirjoittavien esiintyä omalla nimellään?”.

Ainoat asiat, jotka saa suun mutristumaan ja k*rvän kohoamaan otsaan on mun joululahjakenkien toimitusajan pituus (kauankohan tässä on jo odoteltu…), kasaantuvat koulutyöt (kun menee ennemmin nukkumiseksi kuin lukemiseksi), ja se, että mulla on nähtävästi liian vähän kavereita: en löydä ketään, jolla olis aikaa, rahaa ja fiilistä lähteä mun kanssa lauantai-iltana stadiin tanssimaan ja bilettämään. Mikähän ihme siinä oikeen mättää, kun mun suunnitelmat ei oikeen missään asiassa ota luonnistuakseen.

ps. Jos masennuitte mun puolesta, kannattaa loppukevennykseksi kurkata tämä. Mä ainakin harjoitin olemattomia vatsalihaksi hekottelemalla noille tovin jos toisenkin.

ps.2. Meillä on huomenna abitempaus, pitäisi pukeutua yläasteelaiseksi…. kärjistetysti sanoen joko jonneksi tai pissikseksi. Voihan räähkä kun multa ei oikeen löydy mitään pissisvaatteita. Olin yläasteella niin tyylitön tavis kuin olla saattoi, ei oo kokemusta pissaliisailusta. Nyyh?