Miltä kuulostaa hiljaisuus? – Kirjoitus tuntemattoman pelosta

30. heinäkuuta.

Kello lähenee aamuneljää, kun astun rantaan.

Ilma on tyynempi kuin ikinä. Järvi on sileä ja musta. En ole Järvi-Suomen kasvatti, lapsuuden kesät oli suolavettä ja merituulta. Rannikolla meri ole koskaan näin hiljaa.

Kutsun automaattisesti kaikkia lätäkköä suurempia vesiä meriksi.

Nauratan sillä vahingossa kanssaolijoita ja istuudun somasti typerän kaupunkilaisen muottiin.

Vaikka eihän lapsuudenkoti Espoo kovin kaupunkimainen ole. Mikä on, jos ei ole kaupunkilainen eikä maalainen? Lähiöläinen? Ihan kuin joku jenginimi. Esikaupunkilainen? Kuulostaa joltain kivikauden tyyppiseltä aikakaudelta ”ma tulen kehä kolmosen sisäpuolelta vuosilta ennen länsimetroajanlaskun alkua”. Eiku hei, sitähän siellä edetään edelleen.

Se aamuyön järven rauhallisuus on kuitenkin jotain, mitä ei kaupungissa koe. 

Paitsi ehkä keskitalvella pakkasyössä, juuri hetkeä ennen kuin lumiaurat heräävät seuraavaan aamuun.

Hiljaisuus tuntuu vieraalta olennolta. 

Käsin kosketeltavalta, aidolta. Ja samalla siltä, että hiukan ääntään korottamalla tai äkillisellä liikkeellä sen voisi paljastaa, saada verekseltään kiinni kuin valkoisesta valheesta.

Jos kiidättää katsettaan riittävän pitkälle vedenpintaa, saattaa nähdä rajan, jonka alla maailma jatkaa juoksuaan. Sen ympärillä kohoaa tyyni taivas, jonka kanteen aamuaurinko alkaa hiljalleen maalata värejä kuin taksattomaan työhönsä tympääntynyt taiteilija. Sade sotkee kumminkin kaiken, perus Suomen kesä.

Taivaalta löytyy yksi ainoa tähti, jonka kuva heijastui yksinäisenä vesipeilistä.

Kaupungin yössä voi tähtien sijaan bongailla myöhään valveilla kukkuvien valoisia ikkunat. 

Tähdet on vaan tähtiä, mutta ikkunoista voi vedellä itsekseen johtopäätöksiä, onko valojen syynä bileet, Netflix-putki, vai pari vuorokautta putkeen valvottava deadline-kiire.

Painostava hiljaisuus imeytyy ihoon kuin tuntematon loinen.

Se kuristaa sisuskaluja, surisee päässä. Voimistaa jokaista pienintäkin rasahdusta, kaikkea mitä nukkuvasta metsästä vain saattaa kuulla.

Mitä vähemmän korvat kuulevat, sitä valppaampi vartalosta tulee.

Jokainen ääni selän takana on lähestyvä uhka.

”Ei siellä voi olla mitään” – valhe. Ei niin voi sanoa metsässä. Joku on aina hereillä. Eikä sillä ole väliä, mitä siellä on. Pelkäät sitä olemassa olevaa, oli se sitten iso tai pieni tai olemassa ollenkaan.

Ja miten pelottava totaalinen hiljaisuus voikaan olla.

Samaan aikaan niin tyynen rauhoittava, ja pelottava kuin kuolema. Paikoilleen jähmettävä. Tuntuu kuin susta irrotettaisiin aisteja yksi kerrallaan, kunnes olet enää osa hiljaista pimeää massaa.

Kummasti alkaa tehdä mieli juosta nopeasti takaisin mökille.

Jokin luontainen vaisto käskee, ”äkkiä turvaan”. Mutta samalla jokin itseään tylyttävä nolous estää sen.

Mitä mä täällä oikein pelkään? En mitään, olematonta olevaa, äänettömyyttä? Siis oikeasti, hiljaisuutta?

Ja yhtäkkiä sen tuntemattoman ei-minkään pelkääminen alkaa tuntua vain absurdilta. Sen tuntee fyysisesti edelleen, vaikka mieli selittää sitä vastaan.

”Enhän mä nyt oikeasti pelkää hiljaisuutta.” 

Ihmislähtöinen hiljaisuus voi olla tilanteesta riippuen korrektia tai satuttavaa. Mutta en kai mä sitäkään pelkää.

Paitsi korkeintaan whatsup-ryhmäkeskustelussa, jos kerrankin uskaltautuu sanomaan jotakin omasta mielestään hauskaa, eikä kukaan reagoikaan mitenkään. Se tuntuu siltä kuin odottaisi käsi ojossa yläfemmaa, jota kukaan ei ikinä läpsäise.

Niitä hetkiä, kun mietit olisinpa ollut hiljaa. Ja toivot että sussa olisi sellainen photoshopin tasotoimintojen kaltainen läpinäkyvyysasetus, jolla voisit vaivihtaa hilata itsesi ja nerokkaan möläytyksesi näkymättömiin…

Hiljaisuutta ei yhdistä elämään.

Mutta sen keskellä pelkoa aiheuttaa eniten epävarmuus siitä, mitä se pitää sisällään.

Se epävarmuus, tiedonpuute. Se on se lähde.

Tältäkö ihmisistä tuntuu, kun he pelkäävät tuntematonta niin, että muodostavat niitä ignorantteja mielipiteitä?

Tekisi mieli nauraa, jos se ei tässä paikassa tuntuisi yhtä väärältä kuin random capslock-huuto myötätuntoisten osanottoviestien keskellä.

Liian vilkas mielikuvitus, kaverit nauraisivat mut järveen. Ehkä hyvä vaan, ainakin rikkoisivat sillä tän aamuyön hiljaisuuden tukahduttavan transsin.

Toisella puolella järveä huutaa joku lintu jonka nimeä en tiedä. Polun varrella maassa päilyy kaksi hohtavaa ötökkää.

Tulikärpäsiä, ajattelin.

Kiiltomatoja, työkaverit epäilivät, kun myöhemmin ihastelin niitä ääneen.

Kuka tunnustaa olevansa luonnosta vieraantunut kaupunkilainen?

Mun pitäisi varmaan nostaa käsi, jos niitä kysyttäisiin.

Luonnossa ei ole mitään pahaa, päinvastoin. Rakastan sitä. Sopivissa määrin. Erityisesti merta.

Mutta mut on tehty sokerista, en osaa olla hiljaisuudessa, enkä tunnista mitään öttimöntiäisiä.

Ja varmaan hukkuisin, jos oikeasti tulisin heitetyksi sinne järveen.

– – – – –

Vaihteluksi tällainen luonnoksiin unohtunut kirjoitelma viime kesäisen mökkireissun innoittamana. Aika erilainen kuin se edellinen vähän vastaava kaunokirjoituksellisempi pätkä, mutta tykkäsin tästäkin.

Mitä sä pidit? Saa kommentoida, kuulisin mielelläni! 🙂

Lue myös: Some-seinäruusun kapina – Kirjoitus erottumisen ja sulautumisen vaikeudesta