Aivojen suojelumekanismi: Unohdin tilanteet, joissa minua on ahdisteltu – #metoo

#Metoo -kampanja on ollut näkyvästi esillä somessa ja uutisissa parin viimeisen viikon aikana. (Jos et tiedä mistä on kyse, lue vaikka tämä ja tämä.)

Kampanjan tarkoituksena on, että mahdollisimman moni häirintää ja ahdistelua kokenut kertoisi kokemuksistaan, jotta niiden laajuus voitaisiin oikeasti käsittää. Ja viestien määrästä on helppo päätellä, että näitä on paljon.

Ja vielä enemmän kuin julkisuudessa näkyy, koska olettaa voi, ettei ihan kaikki kuitenkaan ei ole sitä tyyppiä, että kirjoittaisivat sitä Facebook-profiiliinsa edes tällaisen kampanjan nimessä.

Muiden kokemuksista lukiessa mietin, onko mulle tapahtunut mitään vastaavaa. Miksi mitään ei tule mieleen?

Olen lukenut muiden päivityksiä ja tarinoita, jotka olivat toinen toistaan epämiellyttävimpiä, epämukavia, jopa järkyttäviä. Toisaalta ne eivät myöskään yllätä, elän sillä samalla puolella kulttuuria, joka on nähnyt ja kuullut näistä ennenkin. Kasvanut siihen. Mä oon kuullut vastaavia tarinoita pienestä pitäen.

Ei-toivotussa häirinnässä ja ahdistelussa on sellainen seksuaalinen lataus tai sävy, joka on mahdollista huomata myös ilman sanoja. Se on ahdistavan pitkä katse, liian pitkä tai muuten väärin tehty kosketus – tai jotain vielä pahempaa. Tai sitten se on se verbaalinen sisältö, äänensävy ja tilanne, joiden osa tai yhdistelmä tekee toisen käytöksestä seksuaalista häirintää. Toisen henkilökohtaiselle reviirille tunkeutumista, sen loukkaamista.

Ilmeisesti asiasta on tullut niin normaali, etten heti muistanut yhtäkään itselle tapahtunutta häirintätilannetta.

Oon vaan selvinnyt tilanteesta, ja sitten unohtanut sen. Onkohan se tavallista?

”En muista, että mua olisi koskaan koskettu ilman lupaa. En muista, että mulle olisi edes huudeltu mitään häiritsevää.”

Sitä mä kelasin, ja aloin jo uskoa itsekin, etten ilmeisesti vaan oikeasti ole kokenut mitään henkilökohtaisesti liian iholle tulevaa.


”Hyvä niin, kai meitäkin sitten on edes muutama”, ajattelin.

Aikaa kului, ja jossain vaiheessa mieleen pulpahtikin pari tapausta.

Ensimmäisen tilanne, jonka selkeästi muistan kokeneeni seksuaaliseksi häirinnäksi, tapahtui netissä.

Myin Tori.fi:ssä mekkoa, ja eräs ostajaehdokas olisi halunnut, että näytän rintani, jotta hän voi verrata, ”onko rinnanympärys saman kokoinen kuin hänen tyttöystävällään, jolle hän mekon ajatteli yllärinä ostaa”.

Mulla oli tää blogi pystyssä jo silloin, ja kirjoitin asiasta varsin suorasukaisen tilityksen, joka on vieläkin luettavissa.

Selasin mun sähköpostia, ja löysin ne viestit vieläkin.

Vähän tämän jälkeen mieleen palautui myös selkeimpiä fyysisen ahdistelun rajan ylittävät tapauksia.

Ne olivat niitä yökerhossa tanssilattialla sun taakse liian liki hinkuttamaan tulevia sankareita. Niitä, joiden kädet eksyy tanssimisen tekosyyllä ihan vääriin paikkoihin sun vartalolla.

Onneksi silloin on aina ollut lähellä omia kavereita, jotka ovat pelastaneet tilanteesta. Ja usein se on mennyt siihen, että ollaan pelastettu toinen toisiamme vuorotellen, kun ne samat hinkkaajat ovat vuoron perään yrittäneet aina seuraavaa tyttöä yhden vetäydyttyä.

Ja onneksi tätäkään ole tullut koettua montaa kertaa, vaikka se johtuisikin siitä, etten ole järin kova bilettäjä (jos noin niinkuin teekkarimittapuulla arvioitaisiin).

Vaikka oikeasti kenenkään ihmisen ei pitäisi joutua koskaan kokemaan elämässään sitä, miten epämiellyttävää, ahdistavaa ja loukkaavaa on, kun sun ”ei, älä, ei kiinnosta, mee pois” -eleet ja sanat ei toimi eikä tehoa.

Muistot erinäisistä ahdisteluista ovat palanneet pätkittäin, hitaasti ja yllättäen.

Kesti esimerkiksi yli viikko, ennen kuin yhtäkkiä kesken kotitentin esseen kirjottelun mieleen pamahti, että ”ei saakeli, onhan mua yritetty suudellakin väkisin!”

Olin pihalla kaverin kanssa odottelemassa kyytiä, baari oli mennyt kiinni ja ihmismassat seisoskelivat pihalla. Joku jätkä olisi ollut kovin kiinnostunut jatkoseurasta, ja juteltiin siinä jotain. Sitten niiden porukka päättää lähteä, ja yhtäkkiä havahdun siihen että sen naama on ihan sikalähellä. Ehdin kai väistää sen epätoivotun huuliohjuksen jotenkin. En muista enää tarkasti.

Sen jätkän kaverit ottivat tyypistä nopeasti kopin ja muistaakseni pahoittelivat pikaisesti tän huuliohjusherran puolesta. Kiitos heille.

Hämärä fiilis, että näin olisi käynyt joskus toisenkin kerran jossain toisessa tilanteessa, mutta en vain muista sitä varmasti.

Jostain syystä muistan lukemattoman monet epämukaviksi kokemani mutta ei-häirinnäksi laskettavat kiinnostuksenosoitustilanteet paljon paremmin, kuin mitkään vakavammat.

Joku voisi väittää, että jos niitä tapahtumia ei kerran muista, niin ei mitään ihmeellistä tai mainittavan arvoista sitten varmaan ole tapahtunutkaan. Niinhän mäkin ensin sen itselleni selitin.

Ihmismieli osaa hämmentävän hyvin torjua epämiellyttävät kokemukset, siirtää ne syrjään ja antaa unohtaa.

Siksi mä en luota siihen, että nämäkään olisivat mun ainoat kokemukset. Mun pää on vain torjunut ne: kokenut, käsitellyt ja unohtanut. Ja osan se blokkaa automaattisesti niin tiheällä seulalla, ettei edes ehdi tuntea kokeneensa mitään väärää.

Ei kauhean hyvä taktiikka, jos haluaa kantaa kortensa kekoon sen suhteen, että joskus voitaisiin päästä eroon koko rakenteellisesta häirintäkulttuurista – tai edes vähentää oleellisesti sen arkipäiväisyyttä.

Tai ravistella itsemme irti siitä häirintää kokeneiden yleisimmästä jälkireaktiosta, siitä ”antaa olla” -normista. Häiritsijöiden pitäis antaa sun olla, ja jos ei anna, ei sunkaan pitäis antaa asian olla.

Vaikka en muista paljoa omista kokemuksistani, en yhtään epäile, etteikö muiden kokemukset aiheesta olisi olleet juuri niin epämiellyttäviä tilanteita, kuin he kertovat.

Haluaisin omalta osaltani kiittää kaikkia, jotka ovat kertoneet omista kokemuksistaan. 

Sinua, joka olet avannut muille ihmisille osan yksityisyyttäsi ja sen tiedon, että – tai jopa miten – sitä on loukattu. Olet tärkeä osa kokonaisuutta, jonka avulla yhteiskunta opettelee ymmärtämään sen rakenteellisten vaiettujen epäkohtien laajuutta.

Ja samalla olen kiitollinen myös sinulle, joka olet herännyt näkemään tämän normaaliksi elämäksi koetun asian ongelmana, joka ei ainakaan parane vaikenemalla tai vähättelemällä.

On hyvä, että asiasta puhutaan, vaikka se sitten tapahtuisikin näin kollektiivisesti tällaisen kampanjan muodossa.

Vielä parempi olisi, jos näistä uskallettaisiin puhua muutenkin. Tuoda ongelmat esille, jotta niihin voitaisiin herätä ja ne voitaisiin korjata.

Mä koen itse olevani aika ns. ongelmatkin avoimesti julki tuova tyyppi, mutta moni ei ole. Ja jos avoimetkin ihmiset sortuu vaikenemaan normeiksi koettujen epäkohtien edessä, voi vaan kuvitella, kuinka laaja se ongelma kokonaisuudessaan on, piilossa sen kaiken tottumuksen ja hiljaisen hyväksynnän alla.

Oman mieleni suojelutehokkuuden tajunneena koitan jatkossa antaa tietoisuuden jatkua myös itse niiden tilanteiden jälkeen. Etteivät aivot liian iisisti käsittelisi näitä tosta noin vaan halki poikki ja pinoon ja samaa kiitorataa pitkin unohduksiin.

Se toimintamalli kun on vähän niinkuin rakenteellisen ongelman malliesimerkki. Sinänsä ihmistä itseään suojeleva piirre, mutta ongelman ratkaisemisessa siitä ei ole apua.

Oletko sä kokenut ahdistelua tai muuta seksuaalista häirintää? Muistatko ne tapaukset selvästi, vai ootko huomannut, että sun mieli olisi blokannut niitä ulos?