Kuvia tän vuoden puolelta… Sen verran vähän tullut kuvailtua, ettei kevään kanssa selvästi olla vielä voiton puolella. Pilviset päivät ei valaise kotia kuvaukselliseksi, eikä ankean harmaa sää houkuta loikkimaan kamera kaulassa ulkonakaan.
Mä oon niin sääihminen, että harmaina päivinä on vaikea löytää inspiraatiota oikein mihinkään, silloin huvittaisi vain nyhjätä ja nukkua. Aurinkoisina päivänä mun maailma hymyilee helposti, mutta toisaalta pelkkä kävelymatka bussille jossain pistävässä sumutinpullosateessa voi kasvattaa otsaan jäätävän tatin. 😀
Ei se sää tietty kaikkea määritä, mutta blogin sisällöstä ainakin huomaa, millanen päivä on. Tänään oli vapaapäivä, nukuin pitkään ja silti riitti valoa niin, että ehdin kuvata materiaalia kolmeen postaukseen. Odotan niiin innolla sitä, että joskus arki-iltoinakin tulee olemaan valoa vielä kotiin päästyäkin…
Mutta mitä muuten kuuluu? Ihan semmosta normaalia onnellista, rauhallista arkea.
Joskin nyt viime aikoina on tullut mietittyä aika paljon, mitä oikein tältä vuodelta haluan.
Tai oikeastaan ihan isommassakin mittakaavassa, mitä haluan tältä ajalta ennen opintojen loppua, tai ylipäätänsä. Oon miettinyt nykyistä elämäntilannetta ja sitä, kuinka kauan sitä oikein kestää ja mitä kaikkea haluan sen aikana kokea. Meinaan siis tätä nuoren aikuisen vapaata elämää, aikaa ennen perheen perustamista, asuntovelkaa, opintojen jälkeistä oikeeta täyspäiväistä työelämää.
Mähän oon nyt viettänyt ja vietän ensi syksyyn asti vuoteni töissä, lomalla opinnoista.
Oon todennut sen olleen tosi hyvä idea: oon saanut perspektiiviä tähän alaan, osannut laittaa omia prioriteettejä järjestykseen, ja päässyt muutenkin tosi kivasti kiinni mielenkiintoisiin projekteihin. Toki koulussakin on mielenkiintoisia juttuja, mutta työelämä on eri asia.
Toimistossa ne projektit on ihan oikeita ja toteutettavia eikä kuvitteellisia, ja siitä sun panoksesta vielä maksetaankin. Raha on kyllä aika hyvä motivaattori, vaikkei se kaikkea määritäkään – ei tää työ kuitenkaan ole mun koko elämä tai niin suuri intohimo, että tekisin sitä ilmaiseksi.
Parasta on kuitenkin ollut se, kun töistä lähdettyä pään on oikeasti voinut vääntää rehellisesti vapaalle. Työtehtävät eivät seuraa mukana 24/7, kuten koulutöiden kanssa helposti käy. Töissä viihtyminen on antanut mulle vähän varmuutta siitä, mitä mä haluan jatkossa tehdä ja mitä mun ammatilliset tavoitteet on, ja käytännön kokemus on antanut näkymystä siitä, minkä vuoksi ja millä intensiiviteetillä haluan käydä opinnot loppuun.
Moni muukin pitää ennen opintojen loppua pienen breikin, ja laajentaa perspektiiviään joko menemällä töihin, lähtemällä ulkomaille vaihtoon, tai muuta vastaavaa. Mä en oo haikaillut lainkaan vaihtovuoden perään, suurelta osin siksi, etten halua olla yksin reissussa useampaa kuukautta. Tykkään matkustaa, mutta teen sen mielummin eri tavalla. Muutan vaikka Roopen kanssa ulkomaille joskus sitten, kun ollaan kummatkin valmistuttu, jos silloin sattuu tuntumaan. Tai sitten rajataan ulkomaakokemukset lomareissuihin, mitenkä vain.
Matkustelu ja erityisesti vaihtovuosi ja maailman näkeminen muutenkin kuin lomailun kautta tuntuvat muutenkin olevan sellaisia asioita, joita kaikille nuorille ja vielä perhevelvotteista sun muista vapaille suositellaan, että ”kannattaa kokea vielä kun pystyy”.
Upeat elämysmäiset matkakokemukset ovat niitä, joita yleisesti ihannoidaan.
Matkustuksen täyteinen lifestyle on ainakin somen perusteella kuuminta hottia. Hoetaan, että matkailu avartaa, ja että kannattaa ennemmin kokea kuin katua.
Oon monesta samaa mieltä. Ja jos joku kaveri kysyisi multa, ”kannattaisiko lähteä”, niin varmaan kannustaisin itsekin, että tietenkin.
Mutta miten oikein erottaa toisistaan omat haaveet ja sen, mitä elämässään kaipaa ja haluaa tehdä, siitä, mitä nyt vaan yleisesti suositellaan, ihannoidaan ja tyrkytetään tärkeänä vähän joka tuutista?
Mä oon semmonen, että elämässä pitää olla maaleja, pieniä ja isoja, koska ne pitää mukavasti liikkeessä.
Teen suunnitelmia siitä, mikä mulle ja meille on mieluista, ja mulla on ollut aika selkeä visio siitä, miten tääkin vuosi tulisi sujumaan. Miten oon täysviikkoisena töissä ensi syksyyn, pääsen hyvin sisälle johonkin isompaan projektiin ja koko firmaan, ja miten seuraavana lukuvuonna jatkan töiden ohessa myös opintoja – kaikessa rauhassa kurssi kerrallaan, jotta en mee ihan tukkoon.
Nyt tätä mun plääniä on ilmestynyt hämmentämään yksi mielenkiintoinen kurssimahdollisuus.
Siihen voisi hakea, ja jos tulisi valituksi mukaan, siihen liittyisi kuukauden kestävä reissu erääseen eteläiseen maahan Euroopassa. Eikö kuulostakin kaikin puolin tosi houkuttelevalta? Kuukausi ei ole liian pitkä aika, se on enemmän pitkä loma kuin pitkä monen kuukauden vaihtovuosi. Siinä ajassa kerkeäisi tutustumaan hyvin toiseen maahan, voisi saada uusia kavereita ja ehkä oppia vähän uutta kieltäkin. Vaikka minkälaisia hyviä puolia, jos niitä rupeaa miettimällä miettimään. Ja parastahan tossa on, että se ei maksaisi lentojen ja majoituksen osalta mitään.
Ei tietenkään ole edes varmuutta, pääsisikö mukaan edes vaikka hakisi, kun paikkoja on vain muutama. Mutta sellainen mahdollisuus on, että tietenkin pistää miettimään, pitäisikö hakea mukaan.
Oon jutellut aiheesta monien kanssa, ja tuntuu, että kaikkien mielestä tonne kannattaisi hakea mukaan.
Kun kerroin tästä mun vanhemmille ja odotin saavani jotain järkeviä faktoja pöytään, jouduinkin yllättymään, kun he suorastaan innostuivat että joo mahtavaa, hae sinne! Että kiitti vaan, se niistä järken äänistä. 😀 Tajusin siinä samalla, miten paljon he taitavat toivoa, että kokisin jonkun tuollaisen pidemmän itsenäisen reissun…
Kun huolehdin siitä, miten tuo vaikeuttaisi tätä muuten niin mukavasti sujuvaa elämää – miten se sovi yhtään mun ajatukseen siitä, miten tää vuosi tulisi menemään, ja kuinka se osuisi vähän päällekäin syksyn ensimmäisen kurssin kanssa, tarkoittaisi täysin tulotonta kuukautta (koska en voisi tehdä töitä), ja osuisi muutenkin siihen kohtaan, kun opintotukiuudituksen vuoksi meidän taloudessa tulotaso tippuu (kun toiselta puoliskolta putoaa tuet mun tulojen vuoksi) – vastaus kuuluu, että suunnitelmat muuttuvat, ja asioilla on tapana lutviutua. Enkä epäile, etteikö se olisi totta.
Mutta en mä tiedä, haluaisinko mä edes oikeasti lähteä, vaikka kuinka hyvältä kuulostaakin.
Moni varmasti haluaisi. Ehkä mäkin jossain muussa hetkessä, mutta juuri nyt mulla on niin hyvä tässä. Mulla ei ole tällä hetkellä edes minkäänlaista matkakuumetta, vaikka matkustus kivaa onkin. Joten jos en tietäisi mahdollisuudesta, en osaisi kaivata sitä. En varmasti katuisi, jos sen kokemuksen saisin kokea, mutten usko myöskään katuvani, vaikka se jäisi väliin. Vai oonko mä niin rakastunut tähän nykyiseen mukavaan arkeen kaikkine tän hetken projekteineen, etten osaa ajatella niitä pidemmälle ja hypätä mukaan isompiin juttuihin, jos ne ei mee yksiin mun etukäteen miettimien suunnitelmien kanssa, vaikka pitäisi?
En osaa sanoa, onko tää mun oma haavekuva, vai ympäröivien ihmisten ajatusten muovaama ja muun maailman aikaansaama ajatus siitä, mitä mun pitäisi haluta. Kuuntelenko itseäni vai maailmaa? Miten te erotetta ne toisistaan?
Tai kun noita mielipiteitä oon muutenkin muilta kysynyt, niin miten itse valitsisitte vastaavassa tilanteessa? Eli jos unohdetaan se, ettei mukaan välttämättä tule valituksi vaikka hakisikin, lähtisittekö matkaan, vaikka se toisi mukanaan haasteita arkeen, vai pitäytyisittekö alkuperäisessä suunnitelmassa, mitä olitte ajatelleet, ja jossa tunnette olonne hyväksi?
10 Responses
Jos työt odottavat sua suomessa sen kuukauden (et joudu lopettamaan reissun takia) ja tulottomanakin pärjää sen ajan niin kyllä. Kuukausi on niin lyhyt aika että et ehdi katumaan, ja kuten itsekin mainitsit ikään kuin pidempi lomareissu.
Noin lyhyt reissu on hyvä mahdollisuus nähdä ja kokea vähän uutta mutta samalla ei liikaa pois suomen elämästä kun vertaa vaikka muuhun vaihtoon. Varsinkin jos koulu vielä kustantaa suurimman osan.
Ymmärrän kyllä mietteesi todella hyvin, muiden mielipiteiden vaikutus ja painostus on ahdistavaa jos ei tarkkaan tiedä mikä se ihan oma halu on. Jos kyse olisi jostain pidemmästä ajasta niin neuvoisin erilailla (terv. ulkomailla tutkintoa opiskelemassa, ei täysin pelkästä omasta halusta….) mutta jos ko. maa ja siellä tehtävät jutut kiinnostaa niin en usko että tulet ainakaan katumaan –jokatapauksessa oot hyvin äkkiä taas suomen arjessa 🙂
No niinpä. 🙂 Ei se tosiaan oo pitkä aika, mutta kun oon vasta näin alussa tän työtaipaleen kanssa, niin siihen verrattain tuntuu pitkältä, vaikkei suuremmassa mittakaavassa sitä olisikaan. Vaikee ajatella omaa suunnitelmaansa pidemmälle! :s
Tiedän niin tunteen. Oon ite aikalailla kotihiiri, ja kaikki lähteminen tuntuu sen takia niin raskaalta ajatukselta. Kotona ja töissä ehtii kuitenkin elämänsä aikana olla. Kuukauden reissu on aika lyhyt aika kuitenkin, eikä vastaavaa mahdollisuutta enää välttämättä tule. Tai jos tulis, voi olla että teillä olis vaikka talolaina, sulla vakiduuni josta ei voi olla pois noin pitkään ja muutama mukula jaloissa pyörimässä. Sillon vois harmittaa ettei käyttänyt mahdollisuutta hyväkseen kun sellainen oli. 🙂
Mä veikkaan, että yks syy koko lähtemisenvaikeudelle jo pelkästään ajatuksen tasollakin, on siinä että ollaan ehdittyä asua täällä nykyisessä kämpässä vasta vuosi, ja oon edelleen niin fiiliksissä kaiken tän kotoisuuden kanssa. 😀 Ei osaa vielä yhtään ajatella, että olisi ihan hyväkin vaikka nähdä jotain muutakin välillä, haha.
Totta nuo, niistä on moni mulle maininnut. Tosin silloin mietin, miten oikeesti haaveilen paljon enemmän siitä omasta kodista asuntolainoineen kuin mitä tästä… josta taas koitan muistuttaa itselle, että eihän tää sulkis sitä toista pois missään määrin. Eihän se varmaan haittaisi hakea ja jättää sitten sen arvan varaan koko lähteminen – ja jos ei pääsisi mukaan, niin ei se ainakaan loputtomiin harmittaisi, kun on se alkuperäinen suunnitelma tän välivuoden sisällöstä vaihtoehtona. 🙂
Menisin kyllä ehdottomasti jos tuollainen mahdollisuus lähteä tulisi ja asiat saisi järjestymään – ja yleensähän ne saa! Hyvää pohdintaa yleisesti tuo, että mitkä jutut on omia haaveita ja mitkä taas tulee muilta.. Yritin miettiä tuota itekkin, mutta vaikea sanoa. Varmasti vaikuttaa paljon myös se, että pelottaa että jää jostain "paitsi" jos jotain ei tee varsinkin jos muut tekevät. Mutta mielummin tehdä ja todeta, ettei ollu itteä varten kuin jäädä katumaan ja miettimään oisko sittenkin kannattanut tehdä 🙂
Heh jotenkin pystyn kuvittelemaan että sä ainakin olisit heti matkassa, oot semmonen kunnon reissumimmi! 😀 Mä en ollut ajatellut pitkään aikaan mitään reissuja, kun viime vuoden matkoissa oli hetkeen ihan tarpeeksi, enkä oo missään välissä halunnut vaihtoonkaan. Pohdin tätä tosi pitkään, että onko tää oikeesti sitä mitä mä haluaisin, kun hämmensi se miten paljon oma mielipide asiaan vaihteli sen mukaan, oliko yksin vai Roopen kaa vai jonkun muun seurassa. 😀 Tai ihan kellonajastakin riippuen! Tällä hetkellä en tosiaan lähtis, aamupäivälle melkeen kirjotin jo hakemusta. :'D Hämmentää, kun itse olin aluksi ihan sitä mieltä, että "ompa kiehtova mahdollisuus, joku saa siitä hyvän kokemuksen, miks en oo aikasempana vuotena huomannut tätä" ajattelematta, että itse haluaisin mukaan. Se oman hakemisen harkitseminen tuli kuvioon vasta jälkeenpäin, kun muut alkoivat kannustaa siihen suuntaan kun kerroin aiheesta… 😀
Joskus on lähdettävä pois omalta mukavuuspiiriltään ymmärtääkseen itseään ja tätä maailmaa paremmin. Itse lähdin – ja se oli mun paras päätös ikinä. Kasvoin ihmisenä sellaiseen suuntaan, että voin olla itsestäni ylpeä.
Se ei välttämättä ole sun suurin haave, mutta varmasti se antaisi sulle uutta perspektiiviä asioihin. 🙂 Ja jos käy niin, että reissu on ihan paska, niin tuli ainakin kokeiltua!
Jep! Harva on katunut reissuun lähtemistä, suurempi osa on lähtemättä jättämistään. Mutta en usko, että maailma jäisi kokematta vaikka tuohon reissuun ei hakisi tai hakemisen jälkeenkään pääsisi, se vain tulisi nähtyä jotenkin eri tavalla ja eri aikaan. Ja sitä en kyllä tiedä, tulisiko itsenäisesti lähdettyä. En yhtään tykkää matkustaa yksin, haluan että olisi edes joku jakamassa ne kokemukset. Senkin takia tällainen reissu olisi hyvä, olisi sellainen sopivan pieni porukka (käytännön kannalta kätevämpää, kun normaaleilla excuilla on usein ollut melkein liiankin isot porukat). 🙂
Sä varmaan jonnin verran tiedät meikäläisen haaveista.. 😀 Mä oon just se ihminen, joka samalla kiroaa kun kaikki on Suomessa ihan peestä, mutta samalla ihmettelee, et mikä jossain Balissa nyt yhtäkkiä niin kiehtoo kaikkia. Tykkään tasaisesta arjesta ja suunnitelmallisuudesta, enkä voisi ikinä kuvitella ottavani vain menolippua jonnekin ja miettiä asiaa sit seuraavan kerran siellä maan X lentokentällä. Hullua ajatella, että musta on ylipäätään kasvanut tällainen aikuinen, kun vielä rippikouluiässä ennen J:n tapaamista olin ihan täysillä lähdössä Australiaan vaihtoon ja muuta "yhtä mahtavaa". Nyt vastaavat kokemukset ja mahdollisuudet aiheuttaa mussa lähinnä "meh" -reaktion, vaikka matkustamisesta muuten pidänkin. En lähtenyt ammattikorkean aikana vaihtoonkaan, koska se ei ollut mun mielestä järkevää saati reilu, sillä J:n olisi pitänyt etsiä meidän kämäseen kaksioon joku, joka olisi suostunut maksamaan yli 300€ siitä, että saa nukkua sohvalla neljä kuukautta. Määräaikainen vuokrasoppari oli vielä kesken siinä vaiheessa, kun mun olisi ollut otollisinta lähteä. Nyt en enää ehdi, eikä se oikeasti edes haittaa. Reissaan ennemmin sitten, kun mulla on oikeasti varaa tehdä se mukavasti.
Tuollainen mahdollisuus on kuitenkin huikea, eikä se kuulosta edes kaltaiseni kontrollifriikin korvaan hirvittävän pitkältä ajalta nähdä ja kokea, millaista jossain muualla voisi olla 🙂
Heh saatan jotain tietääkin. :–D Ja tooosi iso samaistuminen. Onkohan muilla pitkään seurustelleilla sama? Oon niin tyytyväinen tähän arkeen nykyisellään, että on vaikea nähdä pidemmälle, kaikki suunnitelmat liittyy jotenkin kotiin tai pariskuntajuttuihin tai muuhun sellaiseen mukavaan. Ysiluokalla olin hetken sitä mieltä, että meen Japaniin vaihtoon, mutta sitten olin Japanissa viikon ja se riittikin siitä sillä erää. 😀 Enkä sen jälkeen enää vaihtoon lähdöstä ole haaveillut, eikä muiden vaihtovuosi-/matkajutut aiheuta minkäänlaista kutkutusta, että vitsit ku vois itekki.
Kuukausi tosiaan olisi vielä ihan kestettävissä, vaikka se ei taloudelliselta kannalta ajateltuna kivaa olekaan. Ja olishan se kieltämättä aika kruunaus tälle varsin erilaiselle vuodelle, jos tonne reissuun hakisi ja tulisi valituksi mukaan. :–D