Oodi pesukoneelle

Syksy 2015:

”Kulta älä sit jätä niiden tiskien pesua liian myöhäseks…”

Tais olla jo viides muistutus tänä iltana, enkä mä vieläkään oo kerennyt. Tai kerennyt ja kerennyt, ei vaan ole mitään pakottavaa tarvetta tiskata just nyt, ja on jatkuvalla syötöllä muuta mielenkiintoisempaa tekemistä. Tai joskus myös puhtaasti tärkeämpääkin tekemistä, riippuu paljon ajankohdasta. Joo, pitäis kyllä pestä, kun toinen oli ihana ja teki iltaruuankin.

Kello on suunnilleen kaksi aamuyöllä, kun havahdun sen läppärini äärestä siihen, että unohdin sittenkin ne tiskit. Ei sitä nyt enää kehtaa… No joo, huomenna sitten.

Kun asuin pari vuotta yksin kaikessa omassa rauhassa, ehdin tottua tekemään kotitöitä täysin omalla painollani. Toisin sanoen joko silloin, kun se äkisti yllättäen inspaa, tai on muuten vaan pakko. Muutoin menin yleensä siitä mistä aita on matalin. Pahinta se on silloin, kun deadlinet painavat päälle ja mun on pakko karsia muista hommista – eli ihan ensimmäiseksi kotitöistä ja ruuanlaitosta. Totuin tähän selviytymismalliin aika tiukasti sinä yksineloaikana, ja nyt kun meidän on kaksi… No, on siinä ollut Roopella totuttelua.

Oon muutenkin tottunut tiskaamaan vaan sen mitä on pakko, ja yksin asuessa oli ihan normi antaa sen tiskikasan kohota Mount Everestiksi aina viikon ajan, ja sitten perjantaina pestä se taas matalaksi ennen Espooseen lähtöä. Tiskit on se ikuinen pallo jalassa, niitä vaan tulee kokoajan. Ei sentään olla ihan niin epäekologisia, että kehdattaisiin elää jollain kertakäyttöastioilla.

Astianpesukoneen hommaamisesta päätettiin kyllä jo ennen yhteenmuuttoa. Oli vaan semmonen mutta, ettei se mahtunut siihen mun – tai siis meidän – yksiöön. Tarvittiin käyttöön se kaikki siitä vähäisestä kaappitilasta. Se tiskikonetilavaraus oli niin tiukka kriteeri, että sen vuoksi luovuttiin sellaisestakin asuntovaihtoehdosta, jonka ajatteleminen aiheuttaa mulle edelleen ihastuneita sydämentykytyksiä…

Kun viimein päästiin muuttamaan tähän nykyiseen asuntoon, meillä oli keittiössä valmiiksi asennettu aarre odottamassa. Vuokranantajat on niin huiput, että hommasivat itse sen koneen, ettei meidän tarvitsi joskus sitten pois muuttaessa huolehtia, kun kyse on normaalia kapeammasta mallista – isompi ei olisi mahtunut, kun 50-luvulla ei paljon pesukoneita taidettu käyttää.

Toki jotkut voivat kokea tiskaamisen terapeuttiseksi puuhaksi, mutta tässä osoitteessa siihen ei kyllä samaistuta. Ennemminkin koko laite tuntuu lähestulkoon välttämättömyydeltä näin kahdenkin hengen taloudessa, kun kummatkin opiskelevat ja työskentelevät sen verran pitkää viikkoa, että jopa yhteinen aika on joskus kortilla. Miksi vähennettäisiin sitä jollain tiskien tuomalla turhalla tuskalla?

Ei enää tiskivuorojen unohtelua, ei väittelyä niistä tiskivuoroista, ei huterasta kuivauskaapista putoavia (ja särkyviä) astioita (RIP muumikulho). Tää on just niitä arjen pieniä – tai oikeestaan jopa aika suuria iloja.

Tää oikeastaan jo puoli vuotta sitten aloittamani postaus nousi mieleen, kun saatiin äskettäin viimein myös oma pyykinpesukone! Tosiaan, näin tälleen jopa yli kuukauden kestäneen pesukoneettoman ”ihan kohta”-vitkuttelun jälkeen. Ei siis enää tiskivuoria EIKÄ pyykkivuoria (ainakaan yleensä)!

Aika luksusta.

Mutta myönnän, ei musta vielä mitään kodin hengetärtä oo kuoriutunut, vaikka onkin tekniikkaa helpottamassa elämää… 😀

ps. Hyvää äitienpäivää!