Ihana kamala kandikevät

Lunta ja jäätä ja ihanasti aurinkoa, ihan kuin tää talvi olisi yhtäkkiä muuttunut jotenkin mukavaksi. Oon kyllä niin epätalvi-ilminen ettei tästä mun mielestä saa mukavaa yhtään mitenkään, mutta toki se näiden kuvien kautta vaikuttaa kauniilta. Ja on sitä toki livenäkin, mutta silloin sitä keskittyy lähinnä jäätyviin näppeihinsä…

Mun viikot ovat aika tarkkaan aikataulutettuja, ja ainakin nyt nää ekat kaksi viikkoa on mennyt ihan hyvin. Meitä peloteltiin ennen jo vuodenvaihdetta kandi-infossa, että tää yhdyskuntasuunnittelun ammattikurssi tulisi viemään about semmoset 54 työtuntia per viikko, että siihen nähden nyt on ollut vielä ihan rauhallista. Tää kurssi on ollut tähän asti vaikuttanut hyvin valmistellulta (mikä ei aina tosiaankaan oo itsestään selvyys), vaikka kyllä kymmenestä viiteen (ja joskus iltakahdeksaan) kestävät päivät imevät aika hyvin kaikki mehut pois.

Vielä tässä olis lähes koko kevät edessä. En siis voi vannoa, että tää hiljaisempi postaustahti paranisi jo heti näiden parin kuukauden jälkeen, vaikka mulla siinä vaiheessa pitäisikin olla kandi valmiina.

Tota reipasta yleisfiilistä on vähän romuttanut stressi tekniikan pettämisestä, kun se mun viikko sitten mainitsema tärkeä kovalevy sanoi sopimuksensa irti, eikä vielä oo tietoa, menetänkö mun siellä olleita kuvia vai en… Siihen päälle tää läppärikin on käyttäytynyt oudosti, mutten voi laittaa sitä huoltoon, kun en oikein pärjää ilmankaan. Sitten mun ihokin on viime aikoina tykännyt kyttyrää näistä pakkasista ja stressistä. Yhtäkkiä ilmestyy semmosia isoja ”maanalaisia” kipeitä finnejä kuin sieniä sateella! Yäk. Tosi ikävän tuntusta ja näköstä, kun ei niitä oikein piiloonkaan saa, kun meikkipohja menee pilalle ja ripsarit leviävät luomille jo viiden minuutin koulumatkan aikana. D: Toimiiko teillä samat meikit kesät talvet, vai vaihdatteko pakkasilla johonkin kuivemmalle iholle sopivampaan meikkivoiteeseen (ja jos vaihdatte niin mihin)?

Näinkin pieneltä kuulostavat asiat voivat olla ratkaisevalla tavalla stressaavia, kun tuntee muutenkin olevansa kokoajan sellaisessa rasittavassa valmiustilassa. Ensimmäinen pieni ”hermoromahdus” tuli jo tuossa maanantaina, vaikkei mitään tiettyä erityisen ikävää tapahtumaa ollutkaan. Rasittuneen stressaantunut olo voi tiivistää ja paisuttaa kaikki pienemmätkin asiat isommaksi ikäväksi epämukavuusklöntiksi, joka saa olon tosi kurjaksi. Ja sitten kun joku kysyy että mikä on, niin ei kuitenkaan osaa oikein vastata tarkalleen ja tuntee olonsa vaan tosi tyhmäksi. Tunnistatteko te ton fiiliksen?

Mikä tässä kaikessa sitten voisi olla ihanaa? Koska mä oon jossain määrin suorittajaihminen ja tää kevät on tietynlainen etappi. Horisontissa häämöttää päämäärä, johon tiedän pääseväni, ja jonka jälkeen oon päättänyt voivani hengähtää hetken. Koska kevät ja kesä tulee vaikkei tosta lumesta ja kylmästä sitä arvaisikaan, ja maailma kirkastuu ja lämpenee ja se stressi ja haasteet on tehty voitettaviksi. Siksi tässä keväässä on jotain tosi ihanaa ja toiveita herättävää.

Mutta nyt voisin vaikka ottaa ilon irti näistä parista vapaa päivästä ja rentoutua hetken. Mukavaa viikonloppua teillekin!