Tää marraskuun olemattomien valoisien hetkien kirous on todennäköisesti jokaiselle kameraa käyttävälle bloggajalle hyvin tuttu, ja lukijatkin saavat kuulla siitä ihan riittämiin. Sitten kun vielä tulee pakkasta, niin missä sitten enää edes voi kuvata, kun ulkona on liian kylmä ottaa takkia pois niskasta, ja mä ainakin oon niin vilukissa, että mukavuus ajaa tyylin ohi ihan kuus-nolla. Mutta tällä hetkellä kamalinta on se oikeesti synkkä pimeys. Nämäkin kuvailut olisi kannattanut ajoittaa jo vähintään sinne iltahämärän paikkeille, kun edes jotain valoa on tarjolla mutta ylläri-pylläri, ei ehditty.
Asukuvien ottaminen säkkipimeessä – se on ihan hirveetä, vaikka lisäsalama olisikin.
Ilman salamaa toki ihan mahdotonta, mutta ei se salamakaan paljon auta, jos kameran etsin ei löydä mitään tarttumapintaa vaikka taskulampulla yrittäisikin avittaa. Tarkentaminen on übervaikeeta ja onnistuneita kuvia saa hyvälläkin tuurilla korkeintaan muutaman. Tai sitten on ihan pakko osoittaa sillä salamalla suoraan naamaan niin että ilme on kuin peuralla ajovaloissa, vaikkei se ideaalia olekaan: joskus ei vaan oo vaihtoehtoja.
Mutta saatiinpahan edes jotenkin ikuistettua noi ”kertakäyttöiset” kirkkaanpunaiset hiukset (joista olikin juttua jo tuossa edellisessä postauksessa), tuo ihana isotaskuinen pörröliivi ja vanhan tulitikkutehtaan jännääkin jännempi miljöö. En kyllä enää ikinä käy siellä kääntymässä noin pimeällä, oli sen verran karmivaa… Oikeesti, mä en edes pelkää pimeää, mutta ne rauniot mustan tyhjine ikkunoineen, ne spray-maalauksien täyteiset seinät, hiljaisuuden keskellä yhtäkkiä kahisevat heinät ja jostain kauempaa välähtelevät liikenteen valot sun muut saivat aikaan kokonaisuuden, joka oli kuin suoraan jostain kauhutrilleristä konsanaan. Ja mä punaisine hiuksineni tunsin itteni sen kauhuleffan päähenkilöksi, joka oli selvittämässä siellä jotain palaneen tehtaan mysteeriä, ja joka olisi seuraavaksi va kohdannut jotain tosi pelottavaa… oli jotenkin niin odottava tunnelma, että mietin kokoajan että kohta jostain pomppaa joku pimeä hahmo. Onneksi ei, jo pelkkä tunnelma riitti siihen että selkäpintaa riipi ja kuvailut haluttiin vaan pikavauhdilla purkkiin. 😀
Mutta hei, mulla alkaa tästä nyt semmonen parin kolmen viikon mittainen hillitön loppukiri kaikkiin koulutöihin, ja niiden jälkeen vielä pariin tenttiin. On vähän paineita, kun pitäisi saada nää kaikki kurssit läpi, ettei mitään jäisi roikkumaan enää tuon kandikevään päälle – siitä kun on ennustettu erityisen rankkaa. Tuskin mä kokonaan pidän blogitaukoa kun noita ideoita kumminkin pomppii ilmoille ja täytyy takoa kun rauta on kuuma, mutta jos täällä on jokseenkin hiljaista, niin ainakin tiiätte mistä se johtuu. Voimia kaikille muillekin pimeyden keskellä sinnitteleville ja mukavaa viikonalkua & marraskuun puoliväliä! 🙂
2 Responses
Upeita kuvia oot saanut pimeessäkin 😮 <3 On kyllä vaikeaa kun on valoa niin vähän aikaa päivästä ja sillon ku on päivä, niin on melko synkkää :/ Mutta eiköhän tästä selvitä niinkuin aina! 🙂 Pitää itekki lähteä kuvailemaan johonkin valojen keskelle pimeällä, en oo nimettäin ennen kokeillut 🙂
Kiitos paljon Niina! <3 Jep, eikä "valoisaankaan aikaan" välttämättä näe edes vilahdusta auringosta, kun on niin paljon harmaita päiviä kun taivas on vaan pilvessä… :/ Mutta kyllä selvitään, aurinkoa vain niin kovin malttamattomasti odotellessa!