Inspiraationi bloggaajana

Oon opiskellut arkkitehtuuria kohta 2,5 vuotta, ja koska meidät haluttaisiin käytännössä puskea tästä opintoputkesta ulos viidessä vuodessa, voisi sanoa, että oon lähellä mun opintojen puoliväliä. Monilla opinnot alkavat loppupäässä venyä muiden töiden vuoksi, enkä mäkään tunne mitään hirveää kiirettä valmistua, vaikkei ole syitä vitkutteluunkaan. Näillä näkymin olisin silti alle 25-vuotiaana ”valmis” arkkitehti, vaikka ottaisinkin ensi vuonna vähän rauhallisemman opiskelun suhteen, näin tälleen 15 vuotta putkeen koulunpenkillä istumisen jälkeen.

”Puoliväli” kuulostaa silti tosi jännältä. En tunne olevani yhtään valmis mihinkään, mutta toisaalta aina välillä sitä tajuaa, että hei, mähän muuten tiedänkin tuon, mä hiffaan mistä sä puhut, mä ymmärrän mitä toi merkintä tässä meinaa, ja niin edelleen. Se oppi valuu päähän vaikka nää opinnot eivät mitään jatkuvaa pänttäämistä olekaan olleet. Eikä sitä mitenkään valmis vielä tarvitsekaan olla, suurin osa tän alan käytännöistä opitaan vasta työelämässä kokemuksen kautta.

Betonilaatan valumuotti tekeillä…

Yllätyin, kun arkkitehdiksi.fi -sivusto jakoi Facebook-sivullaan mun fuksivuoden keväällä kirjoittaman Kuka sopii arkkitehdiksi? -postauksen, joka on kyllä valehtelematta yksi tän blogin luetuimmista postauksista. Toisaalta se taas ei ole ihme, koska tästä näinkin suositusta koulutusalasta on aika vähän kirjoituksia itse siitä käytännön puolesta, opiskelijan näkökulmasta. Jostain mulle iski silti sellainen nolousfiilis että ”apuaaa, noin vanha postaus nostettu esille”, vaikka toisaalta se taitaa olla informaatiotasoltaan edelleenkin ihan pätevä.

Mä en mitenkään säännöllisesti kirjoita mun koulupäivistä tai -menestyksestä, en koe sitä mielekkääksi tai järin mielenkiintoiseksi aiheeksi, varsinkaan kun aikaa tähän bloggaamiseen on muutenkin aika hintsusti. Opinnot&ura ja harrastukset&muut mielenkiinnonkohteet ovat kaksi aika eri asiaa, mutta eivät toisaalta sulje toisiaan ulos: en oo jättänyt opiskelu- ja yliopistotunnelmia kokonaan blogin ulkopuolelle – hölmöähän se olisi, kun tää on kumminkin niin suuri osa koko arkea ja elämää.

Tiiän kumminkin vasta nyt konkreettisesti, mikä on se näistä omista opinnoista kirjoittamisen paras anti on: se fiilis, kun sun fuksi uskaltautuu tulemaan juttelemaan sulle, ja kertoo miten suuri innostuksen lähde sun blogi hänelle lukiossa alavalintaa miettiessään ollut. Siis oikeesti, vaikea edes kuvailla sanoin, miten iloiseksi tää fuksi mut sanoillaan sai!!

Se sai mut tajuamaan, että nytkin arkkariksi saattaa jo opiskella sellaisia tyyppejä, joille tuosta mun fuksivuoden keväällä kirjoittamasta postauksesta ja muistakin arkijutuista on saattanut ollut iloa, hyötyä tai inspistä. Mä en kaunistele tätä alaa, koska tää osaa olla rankkaa, mutta toisaalta myös hauskaa ja palkitsevaa.

Ehkä teitä on siellä ruudun takana muitakin, mutta ei sitä tiiä tai tuu edes ajatelleeksi, ellei joku joskus sano sitä ääneen. Jos siis fuksisein luet tätä, niin kiitos hirmuisesti, että uskalsit puhua!

Vaikka tuo näistä opinnoista kirjoittamisesta saatu kiitos on uutta, se sama ujo onnistumisen ja innostuksen tunne iskee joka kerta, kun joku paljastaa lukevansa mun blogia ja pitävänsä siitä, tai se kun kuulen kiertotietä pitkin jonkun tutun tai puolitutun lukevan tätä. Siihen koko mielen valtaavaan fiilikseen verrattuna tuntuu tosi pliisulta vastata kehuihin ”kiitos” ja ”ihana kuulla”, mutta ei sitä oikein ole muitakaan sanoja, jolla sitä omaa iloaan voisi kuvailla kuulostamatta kumminkaan teennäiseltä!

Niin kliseiseltä kuin se kuulostaa, lukijat on se tärkeä osa bloggaamista: se että te tykkäätte, kun pyrin inspiroimaan teitä erilaisilla postauksilla, oli kyse sitten DIY-säätämisistä, valokuvaamisesta, ruokajutuista tai mistä vaan, innostaa mua itseäni jatkamaan samaan malliin, vaikka arki olisikin tosi kiireistä. Se on kuin koukuttava inspiraationtäyteinen oravanpyörä, jossa lukijat ja bloggaaja ”ruokkivat” toinen toisensa innostusta jatkaa blogin parissa.

Siksi halusin vielä tuon aiemman kiitoksen lisäksi liittää tähän vielä vilpittömän kiitokseni kaikkien teidän olemassa olostanne ja mukana pysymisestänne, vaikka täällä onkin viime aikoina ja tänä vuonna koulukiireiden takia vähän hiljaisempaa. Oon semmosta tyyppiä, joka tarvii vähän potkua persuksille että saisin asioita aikaiseksi: koulutöissä sitä tarjoaa kiireen tuoma paine, ja blogissa lukijat. Te teette tästä hommasta hedelmällisempää, ja saatte mut edelleen helposti kirjoittamaan ja unohtumaan postausten pariin öisin pikkutunneille asti, vaikka kuinka oon yrittänyt opetella siitä tavasta ulos. En valita, mä tykkään tästä. Kiitos teidän. ❤

Mä kirjoitin tän postauksen jo aiemmin omaksi jutukseen, mutta kun tuossa kerran samalla alkoi tuo Indiedaysin tämän vuoden Blog Awards -kilpailu, tää vaikutti parhaalta postaukselta, johon siitä aiheesta voisi maininnan liittää.

Tää blogi on mukana Blog Awards ehdokkaiden Lifie -sarjassa, ja jos tykkäätte tän blogi olevan äänenne arvoinen Vuoden inspiroivin lifestyle-blogi -kategoriassa, voitte antaa äänenne täällä, etsiä sieltä valikosta tän blogin ja klikata sen blogin esittelyn alakulmassa näkyvää ”äänestä” -painiketta. Ei siis vie montaa minuuttia tai vaadi muita toimia, vaikka halutessaan tietty voikin täyttää tietonsa ja osallistua arvontaan.

On ehkä tän tekstin jälkeen sanomattakin selvää, kuinka iloinen teidän antamista äänistä olisin. 🙂

Rentouttavaa viikonloppua teille kaikille!