Ajattelin heittää tähän näiden koleiden huhtikuisten asukuvien kylkeen pitkästä aikaa vähän kuulumisia ton inttileskeyden puolelta. Siitä ei niiden RUK-juhlien jälkeen olekaan oikein ollut mitään kerrottavaa, kun kevät on muutenkin mennyt niin kiireen ja tohinan keskellä, ettei mitään ikävää oikeastaan ole edes ehtinyt tuntea.
Nyt kun tota Roopen inttiä on enää reilu kuukausi jäljellä, niin kyllä mä myönnän, että pahus vie kuinka mua kyllästyttää! Ei ikävä, ei edes niinkään se yksin oleminen ja eläminen – kyllä mä ne handlaan vallan mainiosti, vaikka yksin asuminen onkin pikkuhiljaa alkanut tympiä (ja Hervanta ylipäätänsä..). Mutta mua kyllästyttää ja ärsyttää se ainainen lähteminen. Tiedän, että Roopea ärsyttää varmasti vielä pahemmin kuin mua – hiukan eri tavalla tietenkin, mutta eihän sekään tosta intistä erityisemmin (tai yhtään) nauti. Varsinkaan niistä sateiden märistä leireistä. Mutta niin tää ärsyttää muakin, ja oon paljon huonompi peittämään omaa ärsyyntymistäni.
Tiedostan täysin, ettei se ole Roopen vika tai hänen päätettävissään, kun on vaan pakko lähteä, mutta silti kiukuttelen. Harmittaa, kun tuntuu että yhteiset hetket jäävät ihan kesken, ärsyttää kun se lähteminen on niin aikataulutettua eikä siitä voi venyä.
Tosin voisin asettaa tän mun harmini joihinkin omiin mittasuhteisiinsa kertomalla, että tää ”lähtemään päästämisen vaikeus” ei oo mikään uusi juttu. Joskus silloin meidän ekana seurusteluvuonna, silloin 16-vuotiaina kun ”yökyläily” ei ollut vielä sallittua, niin mua harmitti ja suorastaan itketti ihan vaan sekin, kun piti illalla päästää toinen omaan kotiinsa nukkumaan. Se oli jotenkin tosi kamalaa, kun olisi vaan halunnut olla oman kultansa kanssa, ei mitään sen kummempaa. Ja kun ei voinut, se jotenkin nosti tunteet tosi voimakkaasti pintaan, ihan niin kuin olisi ollut jo valmiiksi ihan järkyttävä ikävä. Ja tää kaikki siis siitä huolimatta, vaikka toisen koti olisikin ollut vain noin kilometrin päässä, ja seuraavana päivänä oltaisiin taas tavattu, tai ainakin viimeistään parin päivän päästä koulussa.
Ihmettelin itseäni, kun reagoin siihen niin voimakkaasti, vaikkei aiheessa muuten mitään draamaa ollutkaan. Kai sen voi tietyissä määrin laittaa teinitytön tavanomaisen tunteiden vuoristoradan piikkiin, nykyään en reagoi läheskään noin voimakkaasti. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, etten vain pidä siitä, että toisen on lähdettävä. En pitänyt silloin, enkä pidä nykyään.
Tästä on aika hyvä kirjotella nyt, kun nähdään seuraavan kerran vasta joskus noin parin viikon päästä. Että takaraivossa istuu tälläkin hetkellä sellanen sopiva passiivinen ärsytysfiilis, vaikkei se enää niin kova olekaan, kun silloin sunnuntaina lähtöpäivänä tai siis kasarmille paluupäivänä.
Roope vietti juuri vapun perään about viikon verran lomaa, kun on noita kuntoisuuslomia ihan riittämiin keräillyt, mutta ei se mun osalta miltään tuntunut, kun oli omat stressit ja kiireet niskan päällä koulukiireiden osalta, ja sitten tanssiin liittyvää hommaa. Lauantai-iltana olinkin niin rättiväsynyt unvelo, että kun alettiin illalla katsoa leffaa, nukahdin ekan vartin sisään. Ja sunnuntait valuvat aina näppien lävitse ihan liian nopeasti. Niin ärsyttävää!
Musta tuntuu, että tän viimesen kuukauden aamut tuntuvat paljon hitaammilta, kuin mitä tää vuosi ja erityisesti kevät on tähän mennessä ollut. Toivon ettei niin ole, ja on tässä onneksi muutakin mietittävää ja tehtävää, kuin tähän asiaan juuttuminen. Enää kuukausi, kyllähän sen kestää ja jaksaa, vaikka kuinka välillä ärsyttäisikin. Mutta kun ärsyttää se kuinka ärsyttää, niin argh!
Että semmomia metsäisiä kuvia ja puisia fiiliksiä. Varsinkin kun istun yksin kotona ja yritän lukea ensi viikon tentteihin (niiden vuoksi tää viikko on blogissa hiljainen), ettei jäisi mitään suurempaa roikkumaan seuraavaan lukuvuoteen. Olis sata plus yks muuta asiaa mitä haluaisin tehdä, enkä millään meinaa löytää vähäisintäkään keskittymiskykyä lukea. Niin puista.
Sattuuko joku teistä samaistumaan mun fiiliksiin, ”lähtemään päästämisen vaikeudesta” tai inttileskeyden puuduttavuudesta ylipäätänsä?
18 Responses
Sitä jotenkin luulisi, että siihen tottuu, mutta ei oikeastaan. Siihen turtuu. Lähteminen ei helpotu intin aikana ollenkaan. Muistan itse ne asemalle saattelut, mitä tuskaa ne olivatkaan! Mutta ONNEKSI sitä ei kestä loputtomiin.
Joo, säpä sen sanoin, siihen turtuu! Se yksin oleminen ei oo mulle juttu eikä mikään, johan mä ennen inttiäkin ehdin asua sen vuoden yksikseni Tampereella, mutta se toisen lähteminen ei kyllä ole muuttunut sen helpommaksi kuin alussakaan. Yleensä ollaan ajettu sunnuntaina samaa matkaa Espoosta niin että oon tiputtanut Roopen kasarmille ja sitten jatkunut itse Tampereelle, ja koko sen matkan ajan on vaan aina niin tosi tympeä ja apea olo… Onneksi enää kuukausi jäljellä. 🙂
No mun poikaystävä on vuoden Japanissa, niin arvaa tympiikö se. 😀
Mutta oikeestaan tuntuu, että on helpompaa kun ei ees pysty näkemään, ei ole mahdollisuutta.
Se ärsyttää enemmän kun näkee vain nopeasti ja aina pitää vaan olla hyvästelemässä… Ja kun tietää, että toinen on noin sadan kilsan päässä, että periaatteessa sitä vois nähdä, mutta silti ei….. Helpompaa on kun vaan ei nää ollenkaan.
Huh, joo, arvaa mietinkö että haluunko mennä vaihtoon lainkaan, kun viimein pääsee asumaan yhdessä ja tottumaan siihen ja sitten taas jompikumpi olis poissa… D:
Mutta niinpä, mulle ainakin on rasittavinta tää jatkuva hyvästely, kuin se, ettei nähdä ollenkaan. 😀 Ja siis toki parin tai kolmen viikon päästä tai jonain vaikeampina aikoina on tosi ikäväkin, ja tietysti on ihanaa nähdä ja olla yhdessä viikonloppuisin, mutta intin takia se jää kokoajan ikävästi kesken, ja se on semmosta lähtemistä joka ei oo kummankaan päätettävissä, että siksi se on vaikeampaa kuin se aika jolloin ei vaan näe toista ollenkaan ja tyytyy tilanteeseen.
Inttileskeyttä en oo koskaan kokenut, mutta muuten on melkein aina käynyt niin, että oon enemmän tai vähemmän etäsuhteessa. Saman maan sisällä onneksi aina, eikä puhuta ees satojen kilometrien välimatkoista, mutta kyllähän se slti rajoittaa ja rassaa. Eli joo, sunnuntai on viikon paskin päivä ja kyllästyttää sekin, että siihen pariin päivään mitä toista näkee, latautuu sit tavallaan hirveet paineet, että nyt pitää ottaa kaikki yhdessäolosta irti. Kaipaisi vaan semmosta tavallista arkea, mutta eih. No, onneks tähän nykyiseen tilanteeseenkin tulee muutos onneksi nyt syksyllä, ja kesäkin saattaa olla jo helpompi kun ei oo niin pakollisia koulujuttuja ja muuta, mutta kyllä sitä on jo odotettukin, huhhuh! Eli tsemppiä tän viimeisen kuukauden ajalle, I feel your pain
Kaukosuhde on vaikea pala, siinä sen tuskan kestää vaan rakkaudella ja uskolla yhteiseen tulevaisuuteen – jos jompi kumpi niistä puuttuu, koko suhteelta putoaa pohja. Itse en sitä onneksi ole joutunut pitkän aikaa kokemaan, muuta kuin sen inttiä edeltävän vuoden, joka siinä tapauksessa oli lähinnä ihan hyödyllistä yksin asumisen ja olemisen opettelua. Mutta joillain mun läheisillä on ollut kaukosuhteita, enkä kyllä yhtään kadehdi sitä, siinä on toistuvasti sitä samaa tuskaa mitä tässä inttivuodessakin rajatun ajan joutuu sietämään. :s Kiitos, ja tsemppiä myös sulle, onneksi sullakin häämöttää jo loppu tuossa odotuksessa! 🙂
Inttileski en ole mutta tuo lähtemään päästämisen vaikeus on tuttu.. Saatan olla tosi pahalla tuulella ja ilkeä poikaystävälle koko päivän jos tiedän että pitää lähteä kotiin D: ärsyttää kun en osaa tehdä tälle mitään
Joo, niitä omia tunteitaan on tosi haastava hallita, ja munki on pakko purra hammasta, kun jälkeenpäin kumminkin tuntee ittensä ihan urpoksi siitä jos on taas mennyt mököttämiseks tai tuittuiluks, kun tietää, ettei se oo toisen vika, että pitää lähteä. D:
Ja sitten ärsyttää kauheesti kun on tuhlannut aikaa kiukutteluun eikä ole osannut nauttia yhteisestä ajasta :c
Niinpä. D:
Voi ei, ihanaa ja kamalaa etten ole ainut, jolle tuo lähtemään päästämisen vaikeus on enemmän kuin tuttu! En tiedä, olenko itse vain aivan älyttömän herkkä sanomaan heipat ihmisille, kun tietää ettei nää toista pitkään aikaan. Poikaystävä on parhaillaan 200 km:n päässä suorittamassa sivaria, joka jatkuu vuoden loppuun asti ja ne 5 päivän lomavisiitit kerran kuussa kuluvat aivan liian nopeasti. Varsinkin kun itse alan aina ajatella, että toinen lähtee ylihuomenna, huomenna, neljän tunnin kuluttua… Olen ihan kamala kun toinen lähtee, eikä tähän oikeasti vaan totu koskaan.
Mutta hei, onneksi tällaiset ei kestä ikuisuutta! Tsemppiä vikaan kuukauteen 🙂
Vaan kerran kuussa noin lyhyt aika, ai kamala. D: Ei ihme että yhteisten hetkien aika kuluu liian nopeasti! Noin pitkään kun odottelee, niin sen lähtemään päästämisen lisäksi ihan väkisinkin kerkeää kärsimään ihan ikävästäkin. Siinä lienee ainoa hyvä puoli tässä, että lähtemisiä on lähes jokaisena viikonloppuna – ainakaan ei ihan kerkeä tulla ikävä, vaikka se lähtemään päästäminen ei yhtään sen helpompaa olekaan. Et tosiaan oo yksin tunteidesi kanssa, itestänikin tulee aika tuittupää kun etukäteen murehtimaan toisen lähtöä… Kiitos tsempeistä, toivon samaa sulle! 🙂
Itse olin ensin inttileski 6kk, sen jälkeen poikaystävä tuli kotiin ja lähdin itse inttiin. Oma palvelus oli 9kk, loppumetreillä tuli ero ja oman palveluksen jälkeen löytyi uusi poikaystävä, ja nyt olen taas 6kk inttileski vielä. Että jooh, onhan tämä aikamoista yksinoloa ja odottelua ja ikävöimistä ollut jo pitkään. Itselle oli kuitenkin huomattavasti helpompaa olla intissä kuin kotona ikävöimässä. Ja joka päivä edelleen ikävöin inttiin takaisin, joten koitan nauttia vielä näistä hetkistä, kun saan nähdä poikaystävän kurkkusalaatit päällä ja kuulla inttikuulumisia ja muita juttuja kasarmilta. Tavallaan tämä oli pehmeä lasku reserviin, kun ei oman palveluksen jälkeen tarvitse heti luopua koko inttimaailmasta, kun toinen on siellä vielä syksyyn asti.
Ohhoh, no tohon mahtuu kyllä paljon odotusta ja ikävää. D: Ja totta toi, että jos on paljon tekemistä niin sitä ikävää ei tule ajateltua! Mullakin on ollut niin kiireinen tää vuosi, että se on ollut jonkinmoisena muurina ikävän ajattelua vastaan vaikka muuten oonkin aika väsyksissä. Mut hyvä jos sulla tosta odottamisesta on edes pehmeäksi laskuksi, ja varmaan mukavaa että inttikokemukset yhdistää teitä noi hyvin. 🙂
Tuttuuhan toi on täälläkin suunnassa, tosin poikaystäväni on Norjalainen ja asuu tietenkin Norjassa. Ollaan noin kuukauden välein onnistuttu näkemään (ollaan yhdessä oltu pian puoltoista vuotta, tosin ekat kuukaudet asuttiin molemmat Ranskassa ja vielä siellä 1kk yhdessä), mikä sinänsä ei tee lähtemisestä ainakaan yhtään helpompaa kun tietää että seuraavan kerran nähdään vasta hamassa tulevaisuudessa. En oo itsekkään koskaan lähtemisestä tykännyt, kyllä siinä saa aina kyyneliä nieleskellä, mutta ei tää yksinolo sinänsä oo niin paha kuin voisi kuvitella ulkopuolisen silmissä. Molemmilla meillä on omat elämät omissa maissamme, emmekä koskaan nyt niin pitkään ehtineet sitä yhetistä arkea elää, että sitä osaisi kaivata sillä tavalla. Se aika Ranskassa oli kuitenkin enemmän lomailua, vaikka vaihto-opiskelusta olikin kyse. Mut joo ainahan se viimeinen päivä yhdessä on kamalin, koska laskee vain tuntei että koska pitää lähteä kentälle…. Onneksi en osaa asettaa paineita niille yhdessä olo ajalle, riittää että ollaan vain yhdessä. Eipä me oikein koskaan mitään erikoista tehdäkkään.
Huh aikaimoinen romaani tuli kirjoitettua, ollut vaan mielenpäällä nää asiat, koska seuraavaan näkemiseen onkin sit vielä yli kuukausi… Onneksi sen tietää että 'pian' taas nähdään, eikä tääkään oo meidänkään kohdalla lopullista tää erossa olo. Täytyy vaan pitää itsensä kiireisenä, niin ei jää aikaa liikaa ikävöintiin :–D
Ei mua haittaa pitkät kommentit, päinvastoin, kiva kun kommentoit! 😀 Kaukosuhteeet on rankkoja, maiden rajat ylittävät suhteet vielä rankempia. :s Mutta jos kommunikaatio toimii ongelmitta eikä rakkauteen tule ryppyjä, ei ole syytä miksei suhteella olisi tulevaisuutta, vaikka odottaminen onkin raskasta. Mekään ei olla vielä Roopen kanssa päästy kunnolla kokemaan yhteistä arkea, siihen kun pääsee kunnolla kiinni vasta sitten, kun kummatkin asuu saman katon alla vakituisesti ja elää ihan normaali arki eikä mitään loma-aikaa. Onneksi siihen ei enää oo pitkä aika, tuntuu että oon odottanut sitä ikuisuuden. 😀 Tsemppiä sulle, ei tuo odottaminen ikuisuuksiin kestä! Haha tällä hetkellä mulla on liikaa aikaa ajatella tätä aihetta, kun pitäisi lukea tentteihin ja tietty ajatukset harhailee kaaaikkialla muualla kuin niissä opiskelujutuissa…
Täällä on kokemusta vain pitkästä kaukosuhteesta – toista vuotta on menty noin 600km välimatkalla, nähdään yleensä noin kolmen viikon välein. Sitä ennen asuttiin käytännössä 1,5v yhdessä, jonka jälkeen toisen päästäminen muuttamaan uudelle opiskelupaikkakunnalleen oli kyllä älyttömän vaikeaa. Ensimmäiset pari kuukautta meni itkiessä ja kiukutellessa, eikä tietenkään sitten toisellakaan ollut kiva sitä kuunnella. Onneksi sitten tajusin, että omalla asenteella on aika paljon väliä noissa asioissa, muuten olisi varmaan ero tullut. Ei se välimatka sillä kiukuttelulla ainakaan lyhene 🙂 Vieläkin herkistelen lähdön hetkellä, mutta se taitaa olla vaan luonteenpiirre 😀
Nyt päästään parin viikon päästä muuttamaan virallisesti samaan osoitteeseen kun itse valmistun. Parasta päästä elämään ihan sitä tavallista arkea oman rakkaan kanssa. Helpottavaa, mutta varmasti riittää taas opeteltavaa siinäkin, että se toinen on taas koko ajan läsnä!
Ai kamala, ei varmana oo helppoa että on just tottunut siihen yhteiseen arkeen ja sit homma meneeki ihan päänlaelleen. D: Hyvä että pystyit nielemään sen sun harmin, mä samaistun siihen mutta suhteen puolesta on hyvä, että sitä pystyy hillitsemään.
Ihanaa, tota mäki odotan innolla! 🙂 Onnea valmistumisesta!