Parityöt, ryhmätyöt, esitelmät ja projektit. Isot koulutyöt, ryhmätyöt, kokoelmat ja englanti. Deadlinet, palautukset, kritiikit ja tentit. Raha, laskut, hammaslääkäri ja sen varatun ajan unohtaminen. Tanssiesitykset, blogin joulukalenteri ja läheisten joululahjat.
Kuinka paljon pää voi kestää? Vielä ei oo mennyt yli sietokyvyn, mutta kyllä sitä vähän miettii. Kroppa varmaan antaisi periksi ensimmäisenä, joskus aamuisin kännykän herätysvärinään kohmeisesti virotessa on epäuskoinen fiilis, että kai se nouseminen vielä onnistuu. Vaikeinta on, kun kaikki kasaantuu samaan saumaan. Kiire, loputon lista tekemistä, säästäminen ja ostosten minimoiminen, jatkuvat harmaat ja pimeät päivät, sekä poikaystävä monta viikkoa perättäin kiinni intissä, juuri kun viikonloppuisin todella kelpaisi kerätä voimia toisen läheisyydestä.
En oikeastaan edes tunne stressaavani, vaikka aihetta ehkä olisikin, ja sitten toisaalta ajattelen niitä asioita niin paljon, että oon ennemmin vähän turta kuin stressitön. Ja rinnassa tuntuu aika ajoin sellainen mystinen fyysinen paine. Kai se sitten on sitä stressiä, vaikka se mulle muutoin onkin aika tuntematon tunne.
Pahinta olisi, jos tähän päälle tulisi vielä toistamiseen loppumaton joku räkäflunssayskätauti. (Koputan puuta.)
Huomatkaa tosin, että en valita, vaan päivittelen. Itsepä mä olen nuo työtaakkani kerännyt ja valinnut, ei siinä auta muu kuin pitää yllä tätä sisua ja suoriutua!
Todistin viime viikon keskiviikkona pelottavaa läheltä piti -tilannetta, joka sai sydämen pomppaamaan kurkkuun. Kävelin Tampereen keskustassa ja olin aikeissa ylittää tie rautatieaseman kohdalla, kun liikennevalot vaihtuvat vihreiksi. Siinä vasemmalla puolella autotiellä lähti bussi pikkuhiljaa etenemään, samaan suuntaisesti kuin me kävelijät läksimme ylittämään suojatietä. Eräs mies käveli ripeämmin kuin muut, kun äkkiä siitä risteyksen läpi, jostain sieltä näkymättömistä sen bussin toiselta puolen singahti auto, päistikkaa sen meidän suojatien yli.
Sen mitä omien nappikuulokkeideni läpi ehdin kuulla, niin mun kurkusta taisi ehtiä nousta vain semmoinen kimakka ”Varo varo!”, kun se auto karautti vain hiuksenhienosti sen miehen navan edestä ohitse. Vaikka mitään ei näin ollen sattunut, siinä oli hänellä hengen lähtö vain millimetrien päässä, sekunnin murto-osasta kiinni.
Kyllä se vähän miettimään pisti.
4 Responses
Mul ei ehkä itellä IHAN noin paljoo hommaa oo, mutta se ihanaakin ihanampi superpitkäräkäflunssayskä löytyy kyllä… 😀 nyt kestäny semmoset lähemmäs viis viikkoa, ja pikkuhiljaa alkaa valo häämöttää tunnelin päässä… Toivottavasti lähtis antibiooteilla ja ois eka ja vika tällanen. Mä muuten todellaki osaan samaistua tohon viimetinkailuun ja hommien kasaantumiseen, huomenna pitäis nelisivuisesta esseestä vääntää loput 2,5 (tästäkin ilmoitettiin varmaan kaks kuukautta sitten :D)
Oivoi! Mulla oli toi pitkä flunssa jo alkusyksystä, kesti juurikin vähintään sen kuukauden ajan… :s Just kun eka muka parannuin siitä parin viikon nuhaflunssasta, se jatkuihin räkäyskäflunssana. En syönyt siihen lääkkeitä mutta onneksi se sitten lopulta lähti pois, toivottavasti sullakin paranisi pian pois mokoma!
Haha, tosin tässä on vielä se, etten mä edes tee näitä viime tingassa. 😀 Oon siis jopa aikalailla aikataulussa baltiarallaa kaikkien koulujuttujen kanssa, ja silti kaikki on nyt samassa kiireryppäässä! :s
Tiedän niin miltä susta tuntuu, paitsi että mä vähän stressaankin 😀 Oon DI fuksi pääkaupunkiseudulta ja täytyy myöntää, että yliopisto kyllä yllättä sillä, miten paljon duunia sen eteen joutuu näkemään! Ja kun sitä hommaa on niin paljon ettei asioita edes pysty jättämään viime tinkaan (tai no pystyyhän ne) ja itelle tää on ainaki ensimmäinen puolivuotinen jolloin on palauttanut kaiken ajoissa 😀
Anyway tsemppii sulle!
Aattelinkin etten oo ainoa, joka tietää miltä tää tuntuu! 😀 Paljon tsemppii myös sulle, tiiän että DI-opiskelijoilla on ihan erilaisia tehtäviä kuin meillä mutta kun niitä työmääriä suhteuttaa niin kuormitus on ihan varmasti samaa luokkaa!