Arjen raskas realismi

Viime perjantaina, kun odottelin bussipysäkillä äitiä mun seuralaiseksi Sukulaissitseille, siihen pöllähti yllättäen joku humalainen ukko kysymään multa, onko raskasta olla kaunis?

Noh. Kauneus on katsojan silmissä, ehkä siinä sitsi-illan tällingissä saatoinkin sen herran silmää miellyttää. Mutta mä uskon, että kauneus on taakka vasta sitten, jos olisi niin kaunis, ettei sun muita huolenaiheita enää otettaisi vakavasti, ”koska eihän sulla voi olla mitään suuria ongelmia kun oot noin kauniskin”. Ja onneksi mä en oo ulkoisesti niin kaunis. Mutta oli toi tilanne muutenkin aika koominen – mitä muuta sille ukolle oikein olisi vastannut, kuin että ”ööö… no tota, ei?”, kun mä ainakin keksin heittämällä kaikenlaista muita ulkonäköä raskaampia asioita.

Arjessa sitä oikeaa todellisuutta on yleensä ennemmin jonkinasteinen ällörealismi kuin mikään valtakunnan glamouri, oli sitä sitten pynttäytynyt nätiksi tai ei.

Ensinnäkin, on tosi raskasta, kun viikosta loppuvat tunnit kesken, ja sitten valvoo niiden töidensä parissa viikonloppuöitä myöten. Ne työt taas saavat niskat niin jumiin, että verryttelystä huolimatta päätä särkee.

On raskasta, kun kotoa ei löydy mitään riittävän raskasta, että saisi maaleista ja liimasta kurpuilleen akvarellipaperien täyteisen vihkon siliämään.

Sitten on niitä päiviä, jolloin syö kahtena perättäisenä iltana yksikseen täydet pellilliset joulutorttuja, ja kärsii siitä ahneestaan mahakipuiset seuraukset.

On niitä huippuhetkiä, kun unohtaa Visa Electroninsa kotiin sen toisen takin taskuun, joka päällään haki edellisenä iltana lähikaupasta limua. Kauppakeskuksen marketissa ostokset sitten jäävät kassalle, ja sitä ehtii kävellä puoleen väliin kotimatkaa jäätävässä tihkusateessa, kunnes äkkiä tajuaa, että omistaa toisenkin maksukortin.

Ja sitten on tietenkin niitä hetkiä, kun olet ensin liimaillut kaikkia kuvia siihen aikaa ja vaivaa vaatineeseen vihkoseen, ja sitten palautuspäivänä huomaat liimanneesi yhden kuvan väärin päin.

Oi auvoinen arki. Sitä et aina ole.

Onhan noita olemassa paljon raskaampiakin asioita, jokaisella on omat pienet ja isot taakkansa. Niiden aiheet ja volyymit vaihtelevat, mutta ainakin mulle marraskuu on ollut lähinnä harmaa, kiireinen ja raskas. Semmonen yök hyi mene pois, ei kun älä menekkään kun tarviin tunnit niistä jokaisesta päivästä. Ja joskus ne pienetkin ja itse aiheutetut asiat voivat aiheuttaa päänsärkyä, oli kyse sitten itse aiheutetusta joulutorttuähkystä tai bussista myöhästymisestä. Tai taideopettajien ristiriitaisesta kritiikkipalautteesta.

Onneksi Roope pääsee perjantaina lomille, kolme viikkoa erossa on jo vähän hermoja raastavaa. Vaikka onneksi mullakin on ollut niin kiireistä, ettei edes ole ollut aikaa pysähtyä märehtimään ikävää. Ei tässä ole oikein ehtinyt ajatella oikein mitään sen syvällisempää muutenkaan.

Kellään muulla malliesimerkkejä oman arkensa pienistä tai suurista rankoista hetkistä?