Rahasta, eli miten selvitä elämästä hengissä

Raha pyörittää maailmaa ja lähes jokaisen ihmisen elämää. Tai ainakin sillä on suuri vaikutus siihen, mitä elämässä pystyy tekemään. Mä en ole koskaan stressannut raha-asioista tai tuntenut kovaa painetta, kun tilillä on aina ollut jonkinlaista paniikkipuskuria, eivätkä menot olleet nuorempana mitenkään kovin säännöllisiä, saatika isoja. Eivät ennen kuin ehkä nyt, kun oon asunut omassa jo vuoden ajan. Siksi mun tekikin mieli jakaa tähän väliin ajatuksiani rahasta ja työnteosta ja niiden merkityksestä mun elämässä.

Mulle on uusi tilanne, että postiluukusta tipahtelee sisään laskuja. Se on tietyllä tavalla stressaavaa, vaikka pohjimmiltaan tiedän kyllä selviytyväni niistä. Teenhän mä kuitenkin viikonloppuduunia opiskelun ohella, ja koko kesänkin kulutin töitä tehden.

Vaikka mä en pienenä ymmärtänyt rahan arvoa, oon aina ollut tietyllä tapaa yritteliäs ja tiennyt, miten sitä rahaa oikein saadaan. Oon joskus neljä-viisi-vuotiaana asettanut taloyhtiön tienvarteen pöydän, jonka päällä oon kauppaillut naapureille ja tuttaville kiviä ja kaarnaveneitä. Ei siis mitään kovin tuottoisaa puuhaa, mutta se ajatus oli tärkein. Vaikkeivät kivet menneet kaupaksi, niinkin pieni ihminen tajusi, ettei se raha taivaasta putoa. Että niiden tienestiensä eteen pitää tehdä töitä.

Mä en ole koskaan ruinannut rahaa vanhemmiltani, en ikinä kehtaisi. Nuorenpanakin oli itsestäänselvää, ettei sitä kuukausirahaa tule, jos rettelöi eikä huolehti kotitöistään ja koulusta, vaikka jonkin verran tietenkin jaksoin teiniyttäni kapinoida niitä vanhempien vaatimuksia vastaan. En ole velvoittanut heitä maksamaan asioita puolestani – jos he tekevät niin, siitä on erikseen sovittu, tai sitten he ottavat sen ihan velvollisuutensa kannalta. Se on heidän oma päätöksensä: ei ole pakko, mutta olen tuesta kiitollinen. Itsenäistymiseen liukuminen ei pelota niin paljoa, kun tietää, että takaa löytyy tukea ja turvaa.

Mua ei ole koskaan työnnetty tekemään töitä, se on lähtenyt ihan musta itsestäni. Olin 15-kesäisenä ekassa oikeassa kesäduunissani, ja siitä eteenpäin oon tehnyt töitä jokaisena kesänä – paitsi silloin interrail-kesänä, vaikka silloinkin tein loppukesän viikonloppuduunia.

Kun mulla on tavoitteita, oon valmis tekemään niiden eteen töitä. Oman yritteliäisyyden merkitys on mulle jotenkin selkäytimeen iskostunut. Siksi en oikein käsitä ihmisiä, jotka vain odottavat kaiken tehtävän heidän puolestaan ja polun raivattavan valmiiksi heidän käveltäväkseen. En ymmärrä ihmisiä, jotka eivät edes halua tehdä töitä, vaan ottavat itsestäänselvyytenä, että joku muu huolehtii ja kustantaa elämisen. En ymmärrä sitäkään, jos ei ole vielä löytänyt omaa tietään, ja jää siksi lepämään laakereilleen tekemättä sitten oikeastaan yhtään mitään, kokeilematta mitään, etsimättä edes niitä sellaisia töitä, joissa voivat tienata omaa rahaa, vaikkei niiden töiden parissa haluaisikaan viettää koko loppuelämäänsä. En oikein ymmärrä ihmisiä, jotka eivät halua tai jaksa yrittää.

En mulla rahahuolia niinkään ole, mutta stressiksi sitä voisi kutsua. Varmasti jokainen köyhyysrajan alapuolella elävä tietää, että joskus saattaa vähän stressata, kun on kaikenlaista mitä haluaisi omistaa ja tehdä, mutta ei vaan ole varaa. Pitää laskelmoida ja pelata varman päälle. Joskus saattaa tuntea morkkista kun antautuu jollekin mielihalulle, josta sitten aiheutuu turhia kuluja. Mä yritän yleensä häivyttää stressin ajattelemalla, että ei tämäkään elämänvaihe mikään ikuinen. Ei mun joskus sitten enää tarvitse huolehtia samaan aikaan siitä, että tienaanko tarpeeksi että saisin vuokran ja elämisen kustannettua, ja etten vain tienaisi liikaa, koska opintotuen nostamisen aiheuttamat tulorajat.

Sillä aikaa, kun näiden välillä tasapainottelee, on helpointa vain keksittyä niihin tavoitteisiinsa ja haaveisiinsa, sekä kaukaisiin että läheisiin. Kuten siihen, että joskus vielä tulen työskentelemään ammatissa, jossa todella viihdyn. Siihen, miten joskus vielä asun jossain itse suunnittelmassani talossa. Siihen, että joskus vielä saan kaikki auton erät maksettua. Siihen, kuinka haluaisin matkalle jonnekin uuteen paikkaan ulkomaille sitten joskus, kun Roope pääsee intistä. Siihen, että voisin joskus ostaa tiskikoneen. Tai että voisin ylipäätänäsä ostaa kotiini jotain haluamaani ilman, että tunnen tarvetta suunnitella sen ostoksen tekoa ensin puoli vuotta.

Mutta onneksi raha ei määrittele sitä, onko kunkin ihmisen elämä sisällöltään köyhää vai ei.

Millainen suhde teillä on työntekoon? Miten pärjäätte rahaan liittyvän stressin kanssa, jos sitä stressiä ylipäätänsä on? Saa jakaa ajatuksia, estradi on avoin.

Hyvää ja toivon mukaan stressitöntä viikonloppua kaikille!

ps. Kuvat ovat heinäkuulta. Pidän näistä kovin, mutta ne eivät vain tähän mennessä ole oikein sopineet mihinkään väliin. Siksi ne löysivät paikkansa nyt tästä.