Vietettiin noin viikko Pirkkalassa Sankilan tilalla mittaamassa alueen vanhoja rakennuksia. Tää on perinteinen osa arkkitehtuurin historian ammattikurssia, ja tänä vuonna meidän onneksi/harmiksi lähellä Tamperetta. Hyvä siksi, että oli lyhyt matka kotiin, harmi siksi, ettei majoitus ollut sitten kovin kummoinen, siellä ei ollut esimerkiksi mahdollisuuksia valmistaa/lämmittää ruokaa. Näinpä mäkin palasin lähes joka ilta kotiin nukkumaan.
Säät olivat ihan mukavat vielä viime viikon puolella, varsinkin jos vertaa siihen, mitä tää viikko on ollut. Mun varpaat ovat jo ikiroudassa, vaikka ollaan edelleen syyskuun puolella, ja toppatakille on todella tullut käyttöä. Mä tein mittauspiirrokseni yhdestä kuistista, eikä siellä ollut kyllä minkäänlaista lämpöeristystä.
Joku saattaa miettiä, mikä järki on tehdä piirroksia jostain vanhoista tönöistä.
Yksi syy on se, että niistä ei koskaan aiemmin ole mitään kunnon piirroksia tehtykään. Ja jos ei ole piirroksia, on niitä kohtalaisen suuren rempan ja entisöinnin tarpeessa olevia rakennuksia vähän vaikea ruveta korjaamaankaan. Tälläkin tilalla on kuitenkin oma kultuurihistoriallinen merkityksensä, jonka takia rakennusten alasajo ei ole mikään toivottu kohtalo. Mittauspiirrosten lisäksi meillä olikin pienryhmissä hommana suunnitella tilalle jonkinlaista toimintaa, joista sitten esitelmöitiin tänään leirin vikana iltana. Tuskin mitään niistä ideoista sellaisinaan toteutetaan, mutta ompahan kasassa monia ajatuksia miten säilyttää vanha ja lisätä samalla uutta.
Laitoin facebookiin kuvan, jossa yksi meidän kurssilaisista istuu heinäpaalin päällä keskellä tyhjää peltoa, ja piirtää edessään olevaa latoa. Lämpötila oli lähellä nollaa ja tuuli napakan kylmä. Oltiin kävelemässä läheiseltä ala-asteelta (jossa päästiin käymään lounaalla) takaisin mittauspaikalle, siinä ohimennen huomasin kuinka koulutaksin kuski otti siellä tien toisen puolen peltonäkymästä kännykällä kuvan, ja naureskeli sitten rekkakuskille, että onkohan tässä joku performanssi meneillään. Mun teki mieli huikata, että ei oo, ihan vaan normi päivä mittausleirillä. Että ei tää vielä mitään, olisitpa nähnyt millaista se meininki oli siinä maanantain jäisessä sadesäässä.
Itseasiassa päästiin johonkin Pirkkalan paikallislehteenkin, sen verran erottuvaa tuo meininki heille lieni.
Yhtenä päivänä meillä oli pukeutumisessa junttiteema, siitä sai kyllä komeita kuvia.
Hiukan vain harmittaa, että semmonen koko poppoon käsittävä ryhmäkuva unohtui tästä reissusta ottaa, kun osa porukasta tuli muutenkin vasta pari päivää myöhässä, eikä yhteistä aikaa ollutkaan niin paljon, kuin etukäteen oli kuvitellut.
Aina ei ollut helppoja, oli väsymystä, stressiä, kylmää säätä ja nälkää, mutta me selvittiin! Kiitos kavereille mukavasta leiriseurasta! Sitten vaan tussaamista koulun lämpimissä tiloissa… tai no, ainakin lämpimämmässä kuin mitä se tuolla oli. Ja koulussa sentään on vesivessat.
Postauksen nimen nappasin Marialta, mittaussyndrooma meinaa kotikutoisen määritelmänsä mukaan sitä, kun riittävän verran mittailtuasi mikä tahansa rakennuksen osa saa sut miettimään, että mitenkäs tuonkin saisi mitattua millintarkasti mistä tahansa suunnasta. Yllätin itseni äsken pohtimasta, millaisia rakenteita tää mun kotikerrostalo pitää sisällään.
Kumma juttu muuten, luulis että naamalle olis nannaa tämmönen monen päivän totaalimeikittömyys ja raitis ulkoilma. Mutta ei: on ikuisuus siitä, kun mulla on viimeksi oikeasti ollut finnejä, ja just sen kerran kun oon meikittä, naamaan ilmestyykin äkkiä monin kappalein punaisia näppyjä. Argh. Mutta ehkä ne nyt katoavat, kun alan taas vaivata aamujani meikkaamisella.