Sinulle, kurkkupurkkini

Pösö, kurkkupurkki, ranskalainen ralliauto, ruppana, pökötti, —tanan romu. Armaalla autolla on monta nimeä.

Tämä on realistisen nostalginen jäähyväispostaus. Pösö oli auto, jonka kanssa opin oikeasti ajamaan sen jälkeen, kun autokoulussa ensin opeteltiin perusjutut ja ansaittiin se muoviläpyskä, joka sallii itsenäiseen huristeluun teillä muiden joukossa. Kaikki tietää, että oikeasti sen ajamisen oppii kunnolla vasta ajan kanssa ja harjoituksen myötä itsenäisesti autokoulun jälkeen. Vanhempien kaaroja säästämään ilmestyi pösö, luciferin punainen pieni Peugeot.

Ei ollut unelma-auto, mutta näihin ensimmäisiin ajokortillisiin vuosiin juuri sopiva. Vaikka ekana yhteisenä vuonna motaria kiitäessä jostain kuului aina välillä jotain ihan kummaa ääntä, joka sitten jossain vaiheessa hävisi. Vaikka pakoputken äänenvaimennin poksahti kertaalleen tuusannuuskaksi puolivälissä matkaa Tampereelta Helsinkiin, jonka takia myöhästyin leffasta. Vaikka se yksi jarrupala jäätyi talven pakkasissa ja putosi jonnekin jorpakkoon. Vaikka olo alkoi olla aika ahdas, kun kärry tungettiin täyteen tyttöjä ja matkatavaroita, ja kesäkuumalla sitten kohtalaisen tukala, kun ilmaistointia ei ollut. Vaikka kuskinpuoleinen kaiutin lakkasi aina välillä toimimasta ja sen sai toimimaan samalla tavalla, kuin muumimamma korjasi ompelukoneensa — napakasti kopauttamalla.

Koettiin jopa oikeasti jännä tilanne sen yhden pienen kolarin muodossa, jossa osumaa otti onneksi vain sivupeili. Vähintään monia kymmeniä tuhansia yhteisiä kilometrejä — mun mielestä aika hyvin yli kymmenen vuotta vanhalta autolta. Mitäpä nyt viimeiseksi yritti vielä ylikuumentua keskiyöllä mäkkärin drive-in -jonossa, mutta sattuuhan noita.

Minkäs sille mahtaa, ei silloin abivuoden keväällä tätä autoa hommattaessa vielä tiedetty, että ajaisinkin pian lähes viikottain monia satoja kilometrejä niiden pienten, vanhojen tuttujen ympyröiden sijaan. Tämän kesän varrella tehtiin päätös uuteen autoon vaihtamisesta, jotta päästäisiin pois siitä huoltokierteestä, joka sai iskän ehdottamaan herkkään tyyliinsä, että jos ei löydetä ostajaa, niin maalataan mokoma vihreäksi ja dumpataan laiturilta.

Ja kyllähän mikä tahansa uudempi malli on tän jälkeen aika luksusta. Niin kuin vaikka sellainen, missä on abs-jarrut. Tai ilmastointi. Tai vilkku, joka ei oikealle tehdyn käännöksen jälkeen rattia suoristaessa ala itsestään vilkuttaa vasemmalle. Mutta kiitos pösölle yhteisistä kilometristä — ainakaan se ei kertaakaan tosissaan jättänyt tien varteen, vaikka joskus jaksoikin pelotella.

Nyt on hyvästelty pösö ja vastaanotettu avaimet uuteen kaaraan. Voisi sanoa, että oon aika fiiliksissä! Uuden auton väri on mikä on, mutta mikä tärkeintä, kaikki on ehjää ja nykyaikaisuus toi mukanaan moni uusia hyödyllisiä toimintoja.

Jos pösöä olisin kuvaillut mainiten, että sillä ajaessa tien melkein tunsi, kuin jalat maassa olisi ajanut, niin tämän tämän auton sanoisin muistuttavan pienikokoista miestä, jolla on iso haba ja massiivinen ego. Se kun tuntuu sisäpuolelta paljon suuremmalta, kuin ulkoa näyttää tai todellisuudessa on.

Mutta enempää en sano, kun en vielä ole ehtinyt kovin perusteellisesti tutustua. Ja eiköhän tässä muutenkin ollut multa ihan tarpeeksi autojuttua nyt joksikin aikaa, haha.

ps. Meikkipussin voittaja on arvottu, ja random.org -generatorin tulos osoitti tällä kertaa voittajaksi nimimerkin nicita! Kiitos paljon kaikille osallistuneille. 🙂 Nicita, kurkkaathan sähköpostisi, heitin sua meilillä!