Lomattomuusahdistus iskee välillä päälle kovempaa, kuin mitä ne tällä viikolla koetut ukkoskuurot yhteensä. Oon jopa pari kyynteltä tirauttanut ihan vain sen vuoksi, kun muutamia hauskoja ja hyviä kesähetkiä lukuunottamatta yleiskuvaksi tästä kesästä tulee jäämään ”töitä, töitä, töitä, sekä yksinäistä kotona hengailua”. Aika synkkää, eikö. Kruunasin tän illan saamalla ketutusraivarit ihan vain siitä, että porukat olivat ottaneet ketsupin mukanaan mökille, eivätkä maininneet siitä mulle. Miksi olisivatkaan ilmoittaneet, omapahan on ketsuppinsa. Mutta tulipahan syy polkea jalkaa lattiaan, koska en saanut sitä ketsuppia hampurilaiseeni. Surkuhupaisaa. Tuntui sillä hetkellä ihan maailmanlopulta.
Muuten oli kyllä hyvä päivä, kun Roope ehdotti vastaukseksi mun aamuiseen (lue: puolen päivän jälkeiseen) ”Pakko tehdä jotain muuta kuin vain lojua koko päivää sisällä!!!” -panikointiin, että mentäisiin Nuuksioon tekemään joku muutaman kilsan kävelylenkki. Niin sitten tehtiin, napattiin vähän evästä mukaan ja hurautettiin autolla sinne metsän siimeksiin luonnon keskelle. Jos ei oteta huomioon mun satunnaista tuittuilua ja huonoa kenkävalintaa, Nuuksio oli huippuvalinta viettää kuumaa päivää. Korkeiden puiden luomat varjot ja vilvoittava tuuli tekivät terää, ja takalistoa raapivalla kalliollekin jaksoi hetkeksi asettua, kun oli hyvät eväät ja kauniit maisemat.
Välillä tuntui, että jokainen vastaan tuleva kivi ja juurakko oikein innolla odotti, että voisit vaikka kompastua tähän, lyödä pääsi tuonne ja murskata kamerasi tuohon. Silti kaiken kaikkiaan oli tosi kaunista. Teki melkein mieli jättää koko nykyisyys taakse, ampaista pois polulta, asettua sinne metsään aloilleen ja ruveta Rölliksi.
Niin siis. Mä rakastan metsiä ja luontoa. Voi kun osaisin retkeillä niiden parissa useamminkin.
Toivoin huomisesta päiväretken tapaista pyörimistä Hämeenlinnassa, kun Roopen pitää niiltä tietymiltä sitten palailla palvelukseen. Mutta kas kummaa, sekin torppaantui mun tajutessa, että pitääkin taas samalla rahdata kissa mukana Tampereelle, kun porukat ovat mökillä. Pahus. Pää lyö ihan tyhjää, että mitä muuta tekemistä sitä sitten oikein keksisi.
2 Responses
Tuli mieleen, että mikä on sun suhtautuminen lenkkeilyyn tai muuhun yksinään ulkoiluun? Tampereella on muutama tosi nätti puistoalue kuitenkin, niin voisi tarjota vaihtelua siitä koti-istumisesta.
Ja luonto on kyllä rakkaus. Ex-partiolaisena ja aina mahdollisuuden tullessa vaellusta harrastavana on luonnossa tullut pyörittyä välillä kyllästyttävänkin paljon, Kuitenkin aina mielessä palaa niihin hetkiin sienne hiljaisuuden keskelle, kun ääntä pitää ainoastaan pari lintua, oksien kahina vaimeassa tuulessa ja oma, liian äänekäs askellus. Nuuksio ei omiin suosikkeihin kuulu enää ollessaan liian koluttu ja jotenkin.. liian sekametsä, sekametsät ei oo mun mieleen. Liikaa kaikkea, ku joku ois heitelly sekaisin kaiken mahollisen vähänkään vihertävän. Plus rakastan mäntyjen tuoksua, Repovesi on siltä osin tosi kaunis järvimaisemineen. Ja toki Hetta-Pallas vaikka männytön onkin, mutt Lappia nyt ei voita mikään. Ne maisemat on jotain ihan uskomatonta, kun vertaa siihen millasta täällä etelärannikolla on.. Ihan pohjoisessa, siellä kädessä tai päälaella ois hienoa joskus käydä. Ja ikuinen unelmointi, jonka aion vielä joskus toteuttaa, on lähteä vaeltamaan Alpeille – oot nähny ne, joten tiedät kuinka henkeäsalpaavan kauniit, kuinka yksinäisyydessään jylhät ne on. Pitää vaan ajottaa hyvin, koska ne kesäsateiden aikaiset tulvat on vähän.. hyrr. En halua joutua niiden tielle.
Hölötys seis. Tuun taas vaan aukomaan suuta lämpimikseni, ehkä en spämmää koko kommentointiosiota.. 😀
No siis tietenkin tykkään lenkkeilystä ja kävelystä, mutta yksinään on jotenkin tosi vaikea saada lähdetyksi minnekään, varsinkin kun ei vielä oikein tunne ympäristöä. Tiiän että Hervannassa on luonto ihan nurkan takana, ja kauniit lenkkipolut joita voisi mennä tallaamaan, mutta se on vaan se, kun en oo saanut lähdetyksi.. :/ Pitäisi ensin jonkun muun kanssa käydä ns. tutustumassa paremmin siihen ympäristöön, että voisi sitten yksinkin joskus. 😀
Mä oon aina rakastanut luontoa (tosin oon huomaamatta kehittänyt itselleni jonkinmoista ötökkäkammoa niin se vähän rajoittaa, yäh), mutta vaeltamista en oo sen kummemmin harrastanut. 🙂 Sen sijaan mun isovanhemmilta on saanut kuulla tarinoita heidän retkistään, ovat siellä alpeillakin käyneet juuri nimenomaan vaeltamassa. 😀