Satuin Books, Shoes & Zombies -blogissa törmäämään postaukseen, jossa haastettiin kirjoittamaan jotain käsin ja julkaisemaan se kuvana blogissaan, eli jossain päin tätä tietokonetekstin valtaamaa maailmaa. Tämä oli siis joskus huhtikuussa, jolloin päätin tehdä tästä omankin postauksen, mutta kas kummaa, siinäpä taas hurahti vähän aikaa, ennen kuin mitään ehti tapahtua. Että jospa nyt olisi paras hetki, tässä keskellä aamuyötä kun muutaman tunnin päästä pitäisi herätä töihin aamuiseen kiskavuoroon. Äly hoi taas kerran…
Varmaan aika moni voisi olettaa, että tällaisella superpikkutarkkuuteen ja perfektionismiin taipuvaisella henkilöllä olisi myös sellainen kaunis, selkeä ja huolellinen käsiala. Joo älä unta nää, ei mulla ainakaan. Ehkä se oli sitä vielä joskus ala-asteella, kunnes aloin kirjoittamaan käsin päiväkirjoja. Se muokkasi mun käsialasta nopean tunnevimmaista, eli sellaista suurilinjaista sotkua, josta kaikki eivät aina saa selvää. Pakko myöntää että aina välillä tulee ihmeteltyä kavereiden kärpäsen kakan kokoista täsmällistä tekstiä, kun omat harakanvarpaat ovat koko luokassa viisi kertaa suurempia ja ronskimpia.
Okei, kyllä mä osaan kirjoittaa selkeästi ja siististi ja käsialalla, jos haluan tai siihen on joku syy. Mutta jos kyse on vaikka luentomuistiinpanoista, niin miksi vaivautua! Ei niitä kuitenkaan kukaan muu lue, hyvä jos edes minä itse.
Tai no, kyllä mun keväällä piti skannata yhdyskuntasuunnittelun luentomuistiinpanot, kun ne piti palauttaa luentopäiväkirjana, mutta jaksan uskoa ja toivoa, etteivät proffat käyneet niitä sisällöllisesti sen tarkemmin läpi, haha! Tässä kuitenkin muutama näyte mun käsialasta:
Tää ei oo ihan tuore päktkä, vaan jostain vuodelta nakki ja peruna sekalaista settiä sisältäneestä vihkosta: joku pikku-G:n biisin pätkä, joka varmaan kuvasti mun mielestä hyvin mua ja mun veljiä, haha.
Tää oli sitä, mitä mun käsiala oli lukion kokeissa, esseekirjoituksissa sun muissa. Tämmönen mahdollisimman selkeä edustuskäsiala. Tästä nimenomaisesta esseestä löytyy muuten postauskin vuoden 2012 puolelta, hassua miten pitkä aika tuostakin jo on. Olin niin ylpeä tuosta esseestä ja esseekirjoituksistani ylipäätänsä – tuntui että siinä nyt ainakin oli joku missä pystyin pärjäämään, ja oli aika iso pala, kun mun ylppäreiden äikän esseen meni ihan plörinäksi ja paljon alle oman tason. Tosin nyt mentiin vähän ohi aiheen.
Pätkä viime kevään yhärin luentomuistiinpanoista, ei ees kannata yrittää ymmärtää, itellänikin meinaa päätä alkaa särkeä näistä.
Ja siinä vielä tämän yön jähmeät kirjoitusnäyteterveiset. Ärrät ja veet tuppaavat näyttämään samoilta keskenään, samoin kuin jotkut muut kirjaimet. Jos itse kuvailisin tavanomaisinta käsialaani, sanoisin että luonnosmaisen rennolla kädellä tuherrettua suttua. Kyllähän mä noista helposti selvää saan, mutta en tiedä muista!
Kiinnostaisi muuten kuulla (tai nähdä), millaiset käsialat teillä itellänne on! Rennon nopeaa vai tarkan täsmällistä?
12 Responses
Haluaisin käsialani olevan huoletonta, vapaata ja hieman harakanvarpaista. Mutta, koska olen sinun tapaasi myös erittäin pikkutarkka ja kun perfektionismi iskee sormensa peliin, se myös iskee todenteolla. Lukioaikana rakastin muistiinpanojen kirjoittamista, se oli paras osa tunneista. Muiden perässä pysyminen oli kuitenkin HANKALAA. Ei sillä, kirjoitan nopeaan tahtiin, mutta.. jos jokin kirjain ei näytä hyvältä tai jos kirjaimien väli ei ole sopiva, pitää pyyhkiä koko sana ja kirjoittaa uudestaan. Tämä saattaa toistua useammankin kerran. Pahimmassa tapauksessa jos muistiinpanoissa tapahtui joku katastrofaalinen virhe kesken tunnin, enkä kerinnyt millään korjaamaan sitä, jatkoin kirjoittamista hälläväliä -tyylillä ja säästin homman kotiin, jolloin aloitin muistiinpanojen kirjoittamisen puhtaalta pöydältä. Tätä onneksi sattui harvoin. Korjaushiiri oli kova sana, varsinkin mustekynällä kirjoittaessa. Nyt jälkeenpäin mietin, miksen aina kirjoittanut lyikkärillä, se olisi ollut paljon helpompaa, mutta halusinkin muistiinpanojen pomppaavan selvästi esille vihkosta mustekynän ansiosta..
Minulla on siis pieni pakkomielle kirjoittaa hyvin, siististi ja täsmällisesti. Olen yrittänyt oppia tästä pois ja antaa käsialani olla sitä huoletonta, vapaata ja hieman harakanvarpaista, mutta kyllä sielläkin täytyy joku raja olla.
Voin yrittää luoda blogiini näytettä käsialasta ja linkittää sen sinulle nähtäväksi, mutta minulla on sellainen kutina, että se tulee olemaan hankalaa, mutta otan sen haasteena vastaan. 😀
P.s. Minäkin olin mielestäni ihan hyvä essee-kirjoittaja, sain hyviä pisteitä ja ylitin itseni useamman kerran. Mutta sitten kappas vaan, yo äikän essee meni mielestäni niin penkin alle, alisuoriuduin ja pistemäärät hipoivat sitä mitä alimmillaan sain. Mutta onneksi sitten hyvät tekstitaidon vastaustekstit pelastivat.
Ou nouu, mä en koskaan olis jaksanu kirjottaa enää uudestaan jotain muistiinpanoja, paitsi ehkä kertausmielessä. Jaksoin vihkoihin panostaa vielä peruskoulussa, kun niitä joku opettaja saattoi vilkaistakin, mutta lukiossa ja yläasteella annoin niiden olla ihan sellaista huoletonta kuin itse nyt vaan jaksoin. Tosi kiva jos otat haasteen vastaan, linkitä sitten toki! 😀
Joo mä alisuoriuduin kanssa, sain kymmenen pistettä alle oman keskiarvoni, mitä vähimmillään esseistä sain. D: Mullakin vastaustekstit pelastivat jonkun verran, niissä kun onnistuin paljon paremmin kuin mitä koko lukioaikana ikinä, mutta samalla ne saivat mut haaveilemaan tavoitteena olleen E:n sijaan jopa L:stä, jonka se esseen alisuoriuttaminen sitten romutti. 🙁
Hauska tälläinen postaus! Pitää kyllä ehdottomasti pistää korvan taakse, jos itsekin esittelisi joskus blogissa omaa käsialaa 🙂
reetta-s.blogspot.fi
Kiitti! Tee toki, mun mielestä tämmöset on mielenkiintoisia. 🙂
Ei hitto, ihan älyttömän makee ulkoasu!
http://jennicarita.blogspot.fi
Kiitos! 🙂
Pienenä kauhistelin isäni käsialaa ja ihmettelin kuinka joku voi olla niin "välinpitämätön" fonttinsa suhteen, sillä todella harva sai niistä harakanvarpaista selvää. Mutta nohh tässä asiassa ei omena kauas puusta pudonnut, sillä perässä tullaan. Muutama vuosi sitten siisti käsialani alkoi rakoilla koulumuistiinpanoissa ja viimeisen vuoden aikana vihkot sanoivat hyvästit viimeisillekin selkeän kirjoittamisen rippeille. Ja alkaa näyttämään siltä, että yhteen sulautuva mössöfonttini leviää pikkuhiljaa myös muuhun kirjoittamiseen. Jeij.. 😀
Välillä kyllä huomaan haikailevani siistin ja selkeän kirjoittamisen perään, sillä onhan se paljon miellyttävämmän näköistä ja helpommin luettavissa. Mutta kuitenkin hetken kuluttua iskee se "ja vitut, mitä sitä suotta" -fiilis, joten niiiiin, mitäpä sitä suotta, kun ei enää tunnu niin omalta 😀
Haha mäkin olin pienempänä paljon tarkempi käsialani suhteen enkä kestänyt mitään epäselvyyksiä, mutta niin se vaan ajan kuluessa muuttui. 😀 Ja rennompaahan se näin on!
Mun mittapuulla muistiinpanokäsialasikin on todella siistiä, edustuskäsialasta puhumattakaan! Helposti sai selvää. Oma käsialani on todella pientä ja niin sotkuista ja huolimatonta, että esim. r ja n näyttävät aivan samoilta, u voisi olla v, s on jopa lähes c (alempi mutka menee usein suoraksi), R ja K ovat identtiset, "ol" näyttää d:ltä… :DDDD Ja noin siis edustustekstauksessakin! Muistiinpanoni ovat sitten lähinnä viivaa, joka tekee hieman syheröä. Jonkun koomapotilaan sydänkäyrä. Erikoistavaramerkkinä, että paperi on aina kutakuinkin 45 asteen kulmassa ja käsi lepää paperin päällä, joten rivitkin menevät vähän miten sattuvat, kun paperi liikahtelee.
No hyvä kuulla! 😀 Ahahaha voi ei, koomapotilaan sydänkäyrä, ai kamala miten nerokas kuvailu. :——D
Sun käsiala muistuttaa hämmentävän paljo omaani 😀 kyllä mä ainaki pystyin lukea nopeestikin kirjotetut ja epäselkeemmät lauseet 🙂
Hauska kuulla! 😀