Ensimmäinen projekti.
Toinen projekti.
Mozzarellaa, tomaattia, ripaus pippuria, pari pisaraa öljyä, ja päälle kauniit basilikan lehdet. Parasta.
Viime yönä valvottanut koulutyö.
Kolmas projekti, joka luultavasti valmistuu ennen kahta ensimmäistä.
Tai ei ihan miljoonaa mutta siltä tuntuu. Ja alotan ne kaikki samalla kertaa niin etten ehti ainoastakaan raportoida reaaliajassa, haha. Kuvissa vähän osviittaa tän hetkisestä tilanteesta, joka meinaa viittä keskeneräistä käsityöprojektia, plus tusina muuta visiona päässä. Osa sisutuselementtejä ja käytännönasioita ynnä muita omaan kotiin, osa riittävän aikaista aloitusta vaativia joululahjaideoita, ja sitten vielä koulujutut päälle. Tai mitenpäin sen tärkeysjärjestyksen oikein pitäisikään mennä… Mutta näistä tulee lisää myöhemmin, se on varmaa.
Loma oli ihanan rento. Leivoin keksejä ja mokkapaloja, enkä kumpiakaan ikuistanut ennen kuin ne oli jo syöty. Alotin neulomaan itselleni sukkia, mikä on jotain mitä en oo aikaisemmin tehnyt. Siis sukkia joo kyllä, mutten kertaakaan itselleni. Posti on tuonut nopeasti mun tilaamia aarteita, eli tekonahkaa, pitsiä ja liitutaulumaalia. Tiimarin aleista oon hamstrannu korupihtejä, höyheniä ja muuta sälää. Putiikki sijaitsee ihan liian taktisesti Postin ja Lidlin välissä, meinaan aina ohi kulkiessa eksyä sinne. Mutta noista pitäisi saada väännettyä vaikka minkälaisia härpäkkeitä, ja ehkä jotain vaateitakin. Etsin vihoviimeistä kertaa niitä kirottuja talvikenkiä, kun Ensilumi on jo satanut ja talvi tökkii tikulla takaraivoon, luovutin jatkuvan stockalla ramppaamisen suhteen, kun koko talvikenkävalikoima oli ja pysyi kylmänä ja tätimäisenä.
Roope tuli sunnuntaina mun mukana Tampereelle pariksi päiväksi. Hengitän puhdasta iloa kun se on mun seurana täällä, sillä on niin eri meininki Aallossa ettei ole ennättynyt tänne aikaisemmin kuin vain kerran, ja silloinkin kyse oli tupareista. Onhan se mulle kätevämpää rampata aina viikonloppuihin Espooseen kuin Roopella tulla tänne, kun mulla on kuitenkin käytössä auto ja stadissa duunia, jonka vuoksi kumminkin pitäisi sinnepäin ajella. Silti vaikea lakata ajattelemasta, kuinka kiva olisi viettää enemmän aikaa yhdessä täällä. Tuntisi ettei tää oo pelkästään mun yksinäinen soppi, jossa vietän pitkät arkipäivät, vaan tiivis lämmin koti, johon mahtuu hyvin elämään kahdestaankin.
Jankutan itelleni, että kyllä sekin aika tulee, no worries. Tunnen itteni kauheen kärsimättömäks, vaikka tosiasiassa mun kärsivällisyys on pitkä kuin nälkävuosi. Tai ehkä aihepiiristä riippuen. Voin istua 12 tuntia putkeen jonkun pitkäpiimäsenkin projektin kimpussa, mutta jos vaikka 3G-yhteys jumittaa eikä kännykkä lähetä mun whatsup -viestejä heti, meinaa koko älyvempele lentää seinään. Kuinka hyvä kärsivällisyys teillä on? Millasten asioiden kanssa se ilmenee?
Mentiin tänään nälkämme uhreina kahmimaan iltaruoka kotipizzasta, ja näin matkan varrella ihan taivaallisen kuvauspaikan: ihana auringonlaskun luoma valonkajo tien päässä juuri ennen auringon painumista metsän taa, ja sen jälkeen räväkänpunainen taivas… Niin kaunista. Mutta tietenkin olin jättänyt kameran juuri sillä kertaa kotiin, ”koska en mä kuitenkaan jaksa sitä pizzaani kuvata”. Oli samanlainen fiilis kuin aina Tampereen ja Espoon väliä ajaessa, kun ohitan kaikki kuvaamisen arvoiset näkymät liian laiskana pysähtymään. Pahus.