Avuton

Tiiättekö te, mitä on tuntea olonsa avuttomaksi? Sitä kun haluaisit kovasti voida tehdä jotain, mutta et pysty. Usein se on sellaista kuin elokuvissa, että jotakuta sattuu johonkin ja toinen haluaisi tehdä kaikkensa toisen olon helpottamiseksi, muttei vain kykene.

Mutta sitten on se tosielämän versio, että tiedät mitä jonkun muun pitäisi tehdä, muttet saa häntä tekemään niin. Etkä voi pakottaakaan. Et edes suoraan täräyttämään päin naamaa, mitä toisen pitäisi tehdä, ja että mitä se tarkoittaa, kun niin ei tee. Kätesi ovat sidotut, jaloissasi on lyijykengät, huutoasi ei kuulla vaikka tekisi kaikkeasi. Avuttomuus raastaa sisintä, henkinen tuska on melkein fyysistä.

Tuolla voi tarkoittaa montaa eri asiaa, mutta itse tarkoitan tässä sellaista tilannetta, jossa toinen ihminen ei ymmärrä omaa parastaan. On niin jääräpäinen, ettei suostu tekemään yksinkertaisia asioita, joiden toteuttamista itse pitää ihan itsestäänselvänä asiana. Että jos on sairaus tai kipuja, niihin otetaan lääkärin määräämiä lääkkeitä. Että kun on jokin vaiva, sitä mennään näyttämään lääkäriin, jotta mikään ei ainakaan pahene. Että liikuntaa harrastetaan jos ei muuten vähintään siksi, etteivät lihakset ja koko ihminen surkastu pois. Että jos kotitöistä ei selviä itse, niiden tekemiseen voi palkata avuksi ulkopuolisia henkilöitä. Että asioille pitää tehdä jotain silloin, kun se on vielä mahdollista, ettei jälkeenpäin surra juuri sitä, ettei tehnyt riittävästi mitään asian eteen.

Kun toinen on niin jääräpää, eikä toinen olla riittävän tiukka ja vakuuttava. Samalla katsot itse vierestä ja tiedät, miten paljon ikävää kummankin toiminta tulee lopulta aiheuttamaan. Kuinka toinen kuihtuu, eikä toisella ole oikein mitään. Kuinka kumpikin pärjää mutteivät tosiasiassa ollenkaan.

Ja tässä mä oon, kuvittelen että mun isovanhemmat olisivat vielä elossa sitten kun joskus menen naimisiin tai kun joskus saan lapsia. Ja pelkään ettei se tule tapahtumaan, kun kukaan ei osaa tehdä mitään. Kukaan ei pysty, koska jotkut asiat lähtevät vain ihmisestä itsestään. Mitä se joku toinen voi silloin tehdä? Odottaa toimettomana toisen valaistumista tai sitä hetkeä, kun kaikki vain loppuu?

Asia raastaa vielä enemmän, kun tietää olevansa yksi niistä ainoista henkilöistä, joiden kehoituksilla ja sanoilla on edes jonkinlaista painoarvoa. Ja että nyt kun itselle selvisi, kuinka pahaksi tilanne on mennyt, oon jo muuttanut toiseen kaupunkiin. Mun läsnäolo ei yletä täältä siinä määrin paikalle, kuin tarve vaatisi. Yksi käytännön puolesta realistinen vaihtoehto lienisi jonkinlainen hoivakoti. Säännöllisesti ruokaa, oikeat lääkkeet oikeaan aikaan, hygieniasta huolehtimista, riittävästi ulkoilua ja liikuntaa, seuraa muista ihmisistä, mahdollisesti jonkinlaista aktiviitettiä, yleistä huolenpitoa ja huomiota. Kaikkea sitä, joilta osin tällä hetkellä on kaikki ihan rempallaan.

Mutta eihän mikään hoitokoti tietenkään tule kysymykseensään, ehei. Tässä vaiheessa ollaan vielä liian hyvässä kunnossa siihen. Ja liian sokeita tosiasioille. Mitenkä oikein yrität puhua järkeä, kun toinen pystyy kaunistelemaan vaikka kuun taivaalta? Eikä se tästä parane. Altzaimer vahvistaa kuitenkin niitä vahvimpia ja pahimpia luonteenpiirteitä ennen kuin lopulta vie kaiken. Pikkuhiljaa hiipien.

Kohtalaisen henkilökohtaisia asioita, tiedän. Mutta mitä täysin avuttomaksi itsensä tunteva ihminen voi tehdä, kun omat vastaukset eivät riitä ratkaisuksi? Hän puhuu ongelmansa julki ja toivoo hartaasti, että jollakulla muulla olisi jotain hyviä ideoita.