Hakuna matata -hopeasormus ja pääsykoekuulumisia

”Yhyy päästä mut ulos että voin syödä vähän ruohoa ja tulla sitten sisään oksentaa ne sun iloks”

Mutta seuraavana päivänä söinkin kuusi.

Muut rupeavat pikkuhiljaa vetämään keväisempää nuttua niskaan, mä oon kuin kävelevä syksy. Tai joku lastenkirjojen satutarinoiden peikkotyttö, punanen tukka, metsänvärinen täkki, vähän sumunen mieli. Tosin tuskin pieni vaihtelu kaikkien superkeväisten pastelli-ihkudaa-väripärinöiden joukossa mitään pahaa tekee.

Huhtikuu on hullu kuu, jokatoinen päivä sataa ja jokatoinen paistaa. 

Aurinko on ihanaa, sisällä istuessa läkähtyy ja syntyy illuusio, että ulkonakin olisi kuuma. Valo on ihanaa, se saa mun hiukset loistamaan ja juurikasvun räiskymään. Mutta parasta on miettiä ja muistaa tarkasti kaikki tarvittavat tavarat ja lähteä autolla liikenteeseen, ja huomata sitten motarilla että ai niin perkele ne aurinkolasit.

Multa vähän hukkuu ajantaju, kun päivät ja viikot on niin samanlaisia. Tavallaan paljon tekemistä mutta loppujen lopuksi en todellakaan tiedä, saanko mä mitään sellaista aikaiseksi mitä pitäisi. Murehdin sekä ääneen että pääni sisällä sitä, kuinka musta tuntuu, ettei mulla oo elämää. Mä passivoidun ja antisosialisoidun muutenkin liian helposti, jos kukaan muukaan ei kysele perään. ”Mutta eihän pääsykokeisiin lukiessa kuulukkaan olla muuta elämää.” Sori vaan mut kohta lentää kirves. Huvittais laittautuu nätiks ja painua vähän yöelämään bailaamaan, mutta sitten muistan että niin joo mun pitikin säästää.

Etukäteen miettimisestä huolimatta meinas koko postaaminen unohtua, kun pääsin viimein konkreettisesti alkuun sen yo-mekon ompelussa ja väkersin sitä sitten niin kauan kuin illan aikana ehti. Ehdin tän illan aikana kaavojen teosta siihen vaiheeseen, että kotelomainen yläosa on osapuilleen saatu kursittua kokoon. Pohdinnan aiheena onkin, että mites nyt jatketaan. Alaosaan ei oikein voi siirtyä, kun sovitusnukkella ei ole vielä jalkaa, joten oliskohan seuraava vaihe harsolla leikkiminen? En tiiä, eli kokeilemalla eteenpäin. Vaikein vaihe on kuitenkin jo ylitetty, nimittäin se ylipäätänsä alkuun pääseminen.

Noista yo-mekon tekovaihteista lisää myöhemmin tällä viikolla, jos vaikka ehtisin sitä ennen edistyä vielä pikkusen.

Menee muuten hermot kohta kun kestää niin pirun kauan saada ne lopulliset yo-tulokset. En tiedä mainitsinko, mutta pääsin niistä ennakkotehtävistä läpi ja alle kuukauden päästä olis edessä se seuraava koitos.

Iskä tuijotti vähän aikaa mun valmennuskurssin laskua ja totes sitten jotain siihen suuntaan, että nyt paranee jättää ne piperrykset sikseen ja keskittyä pärjäämiseen. Onneks tota mekon ompelua ei kai lasketa pipertämiseksi, mulla on sen suhteen vähän näyttämisen tarve. Pakko todistaa, että saan siitä oikeesti edustuskelpoisen mekon aikaseksi, kun äitin ilme oli niin epäuskonen mun selostaessa sille sitä suunnitelmaa. Se kun tuntee mut aika hyvin ja tietää, että yleensä mä suunnittelen paljon mutta toteutan vähän…