Kaikki mitä haluan, ainakin juuri nyt

Mä haluun oman asunnon.

Tai en oman, mielellään jonkun kaksion tai kolmion jossa voisin asustella Roopen kanssa. Ensiasuntona kyseessä lienisi vuokrakämppä jostain kerrostalosta, mutta kun vain pääsisin ensikertaa tosissani sisustamaan, niin kyllä siitä kotoisan saisi. Tai henkilökohtaisesti en tarvitsisi kotoisuuteen muuta kuin tutun ja turvallisen ihmisen viereen, mutta sisustamisen houkuttelevan kiehtovuuden huomaa aina, kun kaupoilla kävellessä huomaa jumittuvansa ihasteleman jos jonkinlaista enemmän tai vähemmän turhaa sisustuselementtiä, ja kirjoittavansa niitä muistiin – kuten muun muassa sellainen tetris-pöytälamppu. Vaikka mun nykyisellä huoneella on kokoa, se on niin ahdas ja kaikki on vaan käytännölliseen tyyliin soviteltu mahtumaan sinne, ettei sitä oikeastaan voi sisustaa.

Blondi afro, mulle sopiva uus hiustyyli?

Mä haluun lapsia.

Ainakin neljä, koska oon neljälle vauvalle ihanat nimet keksinyt, tai oikeastaan mulla on jo mielessä kolmet nimet per nokka.

Tää on tosi abstrakti haaveilun kohde eikä lähelläkään ajankohtaista, ainakin mitä tuota mun järkevää puoliskoa on uskominen. Ensin pitäisi kaiken olla valmista, ennenkuin voi/kannattaa lapsia hankkia. Pöh, mun mielestä elämä ei oo koskaan valmis lapsien hankkimiseen, jos sitä hetkeä rupeaa odottamalla odottamaan. Sitten vaan keksii kaikkia syitä, miksi nyt ei ole vielä hyvä aika. Mutta kyllä mä tiiän, että ihan tähän elämäntilanteeseen ja ikään ei ihan oikein sovi. Nyyh.

Mä haluun kissanpoikasia.

Tää on aika uusi juttu vaikka oonkin jo pidemmän aikaan oon tiedostanut haluavani jossain vaiheessa ainakin toisen kissan. Nyt muhun on iskenyt oikeesti joku sellainen kova kissakuume, jollaisesta kärsin viimeksi joskus ala-asteen viimeisillä luokilla vähän ennen kuin me hankittiin Tiuku.

Haaveilen kahdesta pennusta, toinen voisi olla Tiukun tapaan Cornish Rex ja toinen mielellään Pyhä Birma. Siinä olisi takuulla hyvä pari, toisella mahtava luonne ja toisella upea turkki! Okei, eihän niistä voi etukäteen tietää, mutta kun en birmoihin ole läheisemmin tutustunut, niin en niistä pahemmin oikein muuta tiedäkään kuin vakuuttavan ulkonäön. Rexit on sellaisia kiharaturkkisia laiheliineja, joilla on koiramaisen seurallinen luonne! Voisin varmaan joskus kirjoittaa vähän pidemmänkin jutun tuosta mun Tiukusta.

Joskus mä niin kadehdin sitä, kun toinen saa nukkua päivät pitkät jos siltä tuntuu.

Mä haluun kesätyöpaikan.

Valvoin viime yönä viiteen aamulla ja luukutin netin kautta menemään kesätyöhakemuksia viisi suoraa ja kuusi avointa. Ei, yksitoista hakemusta ole tarpeeksi. Sitä voi hakea vaikka sataan paikkaan eikä silti voi olla varma, tuleeko yhdestäkään paikasta edes kutsua haastatteluun. Kun ei ole tarpeeksi koulutusta ja työkokemuskin on vaan hajanaista sillisalaattia. Se on jännää yrittää hakea kesätöitä pikaruokaloista, kaupoista ja jos jonkinmoisista ”siisteistä” sisätyöpaikoista, kun aikaisemmissa kesätöissä oon päässyt näyttämään kynteni sillä tavoin käytännönläheisesti joko sormetpäät mullassa tai mansikoissa.

Mä haluun opiskelupaikan Aallosta.

Haluun haluun haluun! Tarviiko enempää sanoa? ”Ha-ha-ha-haa, kyllä toivoa saa, annetaan tytölle saippuaa!” vastais se yks Disney-animaation joulupukkihahmo. Eikä tästä aiheesta nyt sen enempää.

Mä haluun matkustella.

Ja se jos mikä on vähän ristiriidassa ton opiskelun ja kesätyön kanssa. Toisaalta tarviin töitä, jotta olis rahaa millä matkustella. Voiskohan kesän lopusta silti irroittaa vaikka pari viikkoa siihen, että voisi viilettää jonnekin päin maailmaa, kuten Yhdysvaltoihin tai kaukoitään? Europan ympäri interrailaus tai USAn lävitse roadtrip taitavat haluamisesta huolimatta jäädä tän kesän osalta vaan haaveeksi, mutta kyllähän sitä nyt johonkin on päästävä.

Haluun ottaa tatuoinnin – mutta toisaalta en halua, koska en tiedä mitä siihen ihoon oikein iskisin.

Kun maapallon kauneuden näkee, sitä vain haluaisi koluta sen kokonaan läpi ja korjata kaikki epäkohdat. Ja sitten sitä herää ja tajuaa, miten vähän valtaa yhdellä ihmisellä on vaikuttaa yhtään mihinkään oikeasti merkittävään asiaan.

Ja sitten se kaikki materia.

Mä haluun hiusten kihartimen, vaikken edes pahemmin jaksa hiuksia kiharrella. Haluun valoherätyskellon, vaikken edes uskoisi herääväni sen voimasta. Haluun lämmitettävän säkkituolimaisen nojatuolin, vaikken edes usko sellaisia olevan edullisesti tarjolla. Haluun kokeilla bb-voidetta, epilaattoria ja jotain sellaisia hiuksille ja kynsille hyvää tekeviä pillereitä. Miksi ihmeessä? No mutku mä vaan haluun. Haluun valokuvauskurssille, sushikurssille, sekä jollekin kielikurssille lukemaan saksaa tai venäjää tai jotain muuta jännää kieltä. Jaa niin missäköhän välissä oikein ehtis?

Tässä ei tainnut olla läheskään kaikkea mun viime aikaisista haluamisen kohteista, mutta riittävästi varmaan avaamaan teille vähän tätä mun pinnallisen puoleista sielunmaisemaa.

Joku oli tehnyt tällaisen meidän koulun seinään. Pätee aika hyvin tänne kylmään pohjolaan.

Raahauduin pari päivää sitten opon luokse juttelemaan mun jatko-opintosuunnitelmista ja motivaatiosta. Hänen kantansa oli, että kannattaisi hakea Tampereelle, jos tää kyseinen ammatti kerta on mun unelma-ammatti, jonka haluan saavuttaa. Ja kun ammatti kuitenkin olisi sitten jotain mun omaa. Sellaista, jonka toteuttamatta jättäminen saattaisi myöhemmin pikkasen vituttaa, jos se olisi jäänyt sikseenvain sen takia, ettei kykene elämään jonkin aikaa viikonloppusuhteessa.

Onneksi meidän sukupolvi on myös ensivuoden haussa ”ensisijaisia”. Eli jos/kun esimerkiksi minä hakisin silloin uudestaan arkkitehtilinjalle, saisin silläkin kerralla hakupisteisiini mukaan sen paljon merkitsevän ensisijaisuuspisteen, huolimatta siitä, että olisin jo tänä keväänä kertaalleen hakenut ja ehkä päässytkin jonnekin opiskelemaan. Toisin sanoen ollaan tasoissa ens keväänä hakevien ysifemmojen kanssa, hah!

Voisin tän postauksen jälkeen vääntäytyä lukemaan matikkaa. Yritin aloittaa perjantaina, mutten saanut tehtyä edes sitä ensimmäistä tehtävää, joka liittyi jotenkin johonkin yksikköympyrään. Tosin se nyt oli muutenkin vähän sellainen luuserifiilispäivä – ei mennyt kauaa, kun olin jo ihan valmista kamaa juoksemaan suoraan sänkyyn pillittämään sitä, ettei mistään tuu mitään ja että matikalla on varmasti jotain henkilökohtaista kaunaa mua kohtaan.

Mutta ehkä parempi onni tällä yrittämällä. Ja hei kiitos kaikille viime postaukseen tsemppauskommentteja lähettäneille!