TENERIFE, osa 3 – Foliopää

Mulle on jotenkin muodostunut tavaksi käydä aina ulkomailla kampaajalla. Tai siis aina ja aina: silloin kun matkustetaan etelän lämpöön, eli korkeintaan kerran vuodessa. Tällä kertaa maksoin kuitenkin koko lystin itse, tää on näitä täysi-ikäisyyden ja itsenäisyyden iloja… Onneksi hinnat ovat kuitenkin yleisesti ottaen alle Suomen hintatason ja kielimuuri tuo oman jännityksensä sen suhteen, että mikähän tässä nyt tuleekaan olemaan toimenpiteen lopputulos!

Oon kartellut nyt jo parisen vuotta koko pään värjäystä, koska karsastan ajatusta selkeästä juurikasvusta. Oranssinruskeita hiuksia vasten suurin osa väreistä näyttää aika ällöltä, ja esimerkiksi haaveilemani punainen saa mun luonnollisen hiusvärin näyttämään kelmeän rumalta maantienruskealta heti, kun kohtalaisen nopeasti kasvavat hiukseni vetävät esiin sen kammoamani juurikasvun.

Raitojen kanssa riitasointuisten sävyerojen havaitseminen on astetta vaikeampaa, joten lopulta pyysin laitettavan koko pään täydeltä punertavia ”highlighteja”, vaikka alunperin suunnitelmissa oli vähän monimutkaisempaa värisähellystä (fantasioin tulisesta liekkitukasta). Jälkeenpäin ajatellen olisin voinut kokeilla jotain rohkeampaakin, pituudestakaan ei karsittu kuin vähän latvoja pois.

Raitojen värjäämistä seurasi foliovaihe, jota kesti paljon kauemmin kuin aiemmin kokemissani kampaamo-operaatioissa. En tosin ennen ole ottanut punaisia raitoja, mutta tuohon kuvassa näkyvään kuumaa ilmaa puhaltaneeseen laitteeseen ”pääseminen” ei kyllä ollut mikään kovin mukava kokemus. Lähes tunnin verran kuumassa tuulessa, lämmenneet foliot päässä ja hiki selkää pitkin noroina valuessa. Ihan kuin ei muka olisi ollut jo valmiiksi tarpeeksi lämmin.

En muuten ole käynyt kampaamoissa kuin alle kahden käden sormin laskettavan määrän: markettiväreillä ja fiskarssin saksilla kylppärissä säheltäminen kunniaan!

Juoksuhiekkafiilis.

Syötiin myöhäisenä lounaana pekonia ja munia, joita paistettiin itse hotellihuoneessa ajatuksena säästää vähän ruokakuluissa. Illallista syötiin koko porukan kesken ravintolassa, ja katseltiin viereisessä pöydässä istunutta kuusihenkistä brittiperhettä. Ei niissä muuta kummaa ollut, mutta tästä ilmeisesti kolmesta eri sukupolvesta koostuneesta perheestä jokainen näytti dataavan koko ruokailun ajan joko älypuhelimella tai tabletilla. En mä varmaan ole kukaan tätä sanomaan, mutta johan oli pöytätavat.

Toisella puolella meitä istui kaksin vanha pariskunta, joista ainakin toinen puolisko tuntui kovin kiinnostuneelta meidän pöydän tapahtumista. Ne katteli ja naureskeli esimerkiksi sille, miten mun toinen broidi laskeneesta auringosta riippumatta istui pöydässä aurinkolasit päässä piilottaakseen uimalaseista saamiansa pandamaisia silmänympäryksiä, sekä tuolle mun 10-vuotiaalle broidille, joka kohtalaisen gourmet-tietoisena vaihteeksi tilasi ja veteli napaansa ison lautasellisen simpukoita.

Itse kiinnittämiäni piikkiniittejä pehvassa. Näillä pöksyillä ei istuta mukavasti.

Utelias pulu.

Viimeisenä päivänä mun oli ”pakko ostaa jotain kiinteetä”. Hiuksiin, ruokaan ja juomaan oli kyllä tullut tuhlattua, mutta muutamaan ylihinnoiteltuun putiikkiin oli pakko päästä. Joka puodissa melkein samoja lompakkoja ja laukkuja, joista lopulta ostin itselleni yhden laukun & kaksi lompakkoa (laitan varmaan myöhemmin kuvaa), sekä Onalle tuliaisiksi ja kissavahtikiitoksiksi lompakon ja kahdet Reyberi -aurinkolasit (täsmälleen noin kirjoitettuna).

Itellekin olisi ollut kiva löytää uudet lasit noiden naarmuuntuneiden tilalle, mutta kai mun pään malli on vaan liian vaikea, kun mitkään lasit eivät koskaan tunnu sopivan. Ja silloin harvoin, kun jotkut lasit sopivatkin mun päähän, niin ne sattuvat aina olemaan jonkun mun kaverin lasit eivätkä mitään vapaata riistaa. Yhyy, nää on niin näitä ensimmäisen maailman ongelmia.

Tää ei muuten ole mekko vaan ”jumpsuit”.

Viimeinen päivä piti myös sisällään paljon kuvailuja, ja osa tuotoksista täällä nyt näkyykin. Tulee samalla esiteltyä muutamat asut, jotka syksyllä iskeneessä kesävaatehuumassa päädyin ostamaan. Kaikki oli kivaa, kunnes aurinko alkoi laskemaan ja hyvin kuvien nappailusta tuli paljolti haastavampaa, ja kunnes näin itestäni huonosta kuvakulmasta otetun päärynäpersekuvan ja möksähdin.

Valitin jonkin aikaa kaikkea sitä sisäänahtamaani ruuan määrää ja vannoin urheilun aloittamisen nimeen, kunnes lähdettiin illallispaikkaan ja unohdin kaiken päästessäni herkullisen sisäfilepihvin kimppuun – ällömakeaa, ihanaa jälkkäriä unohtamatta. Ah, ruoka. ♥ Viimeisen illan illallinen meni suunnitelmien vastaisesti, kun pikkubroidille nousi kuume ja ravintolaan pääsi lähtemään vain meidän huoneen kolmikko.

Tää ei nyt liity oikein mitenkään mihinkään, mutta tuolla mun broidilla on kasvoissaan Teneriffan saaren muotoinen syntymämerkki. :D Löytyy multakin yksi syntymämerkki, mutta se on ranteessa ja tosi hailakan huomaamaton… Ohimon hiusrajassa tosin on kaksi aika leveeksi venynyttä luomea, joita melkein voisi luulla syntymämerkeiksi.

En mä oikeesti hohda, se on vaan tää mun kämänen tapa yrittää saada kuvasta selkeempi kuin mitä se huonosti valaistussa huoneessa kuvattuna oikeesti on. Mutta ainakin hameen kuviot näkyvät! Ja toi mun ”bolero” on oikeestaan pyöröhuivi.

Viimeinen vilkaisu, viimeinen auringonlasku…

Ja niin jäi taakse aurinko, lämpö, hiekkarannat, mun rusketus (se hävisi yhtä nopeesti kuin oli tullutkin – jos sitä nyt edes rusketukseksi pystyi kutsumaan), kesävaatekelit…

Lähtöaamuna sää oli niin kirkas ja kuuma, että bussia odotellessa seisottiin naamat aurinkoa vasten ja palamisen uhallakin yritettiin imeä ja säilöä itseemme niin paljon energiaa kuin mahdollista. Tuntui haikealta astua koneeseen, kun taivas oli niin kaunis ja houkutteli kääntymään kannoillaan ja karkaamaan matkasta. Lento sujui hyvin, mutta Suomen maan kamaralle astuessa ja ikkunasta ulos kurkistaessa teki mieli valita heti vaan joku satunnainen äkkilähtö ja lentää takaisin jonnekin lämpimään. Suomi tervehti meitä sylkemällä taivaalta isoja, märkiä räntähiutaleita. ”Joo ihanaa olla kotona, voitaisko lähtee takas?”

Näin tuon matkan aikana yhtenä yönä unen, jonka vielä herätessäni muistin täydellisesti ja selostin sen juurta jaksaen unenpöppöröiselle Roopelle. Jälkeenpäin harmittaa, etten tietenkään tajunnut kirjoittaa siitä mitään ylös, jonka vuoksi muistan ainoastaan kaikkein mieleenpainuvimman osan. Siinä yksi mun vanhoista kavereista, jonka kanssa ennen olin läheinen, oli raskaana. Siihen liittyi vaikka minkälaisia sivujuonia, mutta muistan vain sen fiiliksen, joka mulla siinä oli: ihan hillitön kateus. Ei mulla hereillä ollessa tietääkseni ole mitään ongelmia suhteellisuudentajun kanssa, mutta siinä unessa velloin kyllä aika kipeessä ”vauvakuumeessa”. Kuten oon monta kertaa muun muassa itelleni sanonut: ei tässä ole mikään kiire. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Mutta saahan sitä haaveilla, että olisi jo muutaman vuoden vanhempi, koulutettu, työllistetty, omillaan asuva, naimisissa ja raskaana.

Joskus en osaa sanoa, kummasta haaveilen enemmän: maailman ympäri matkustamisesta ja uusien asioiden kokemisesta, vai perhe-elämästä, jossa itse en ole lapsen roolissa. Tämä lapsi sai muuten äsken, tai siis eilen oman auton, mutta siitä ja muusta arkisesta sitten arkeen liittyvissä postauksissa enemmän. Arki painaa muutenkin nyt päälle sellaisella voimalla, että hyvä jos edes hengähtää ehtii muuten kuin öisin.

Nää oli nyt tässä tän reissun jutut, ei muuta kuin seuraavaa seikkailua odotellessa, arjen haasteisiin vastatessa ja eteenpäin mennessä ajatellen: mihinkähän päin maailmaa sitä seuraavaksi matkustaisi?