Kuvia ensimmäisestä kuvaamastani filmirullallisesta. Testiotoksia, tunnelmaotoksia. Tavallista arkea keskeltä marraskuun pimeyttä ja kylmyyttä. Just siten, kuin ne on skannattuna mulle toimitettu (filmikuviahan ei enää vakiopalveluna vedosteta paperikuviksi), ilman minkäänlaista jälkikäsittelyä tai muokkausta (vesileiman lisäystä lukuunottamatta). Tai ylipäätänsä ilman mitään etukäteisasettelua.
Ostin siis muutama viikko takaperin elämäni ensimmäisen filmikameran.
Olympuksen filmipokkarin, joka on ilmeisesti jostain 80-luvulta. Harkitsin sellaisen hankkimista pitkään, ja innostus lisääntyi sitä mukaa kun kaveripiiristä ilmeni muitakin filmikuvaajia.
Jopa meidän Rooman reissulla kaksi kuvasi filmikuvia. Itselläni innostus perus järkkärillä kuvaamiseen oli minimaalinen, vaikka olosuhteet olivat ihanteelliset. Ei vain kiinnostanut. Tuntui, että jokaista kuvaa ottaessa painoi jonkunlaisena etukäteisraskautena se tuleva editointivaihe.
Joten, otin paljon polaroid-kuvia. Ne on toki tunnelmallisia ja nopeita, mutta kuvakooltaan hyvin pieniä – ja aika kalliita per kappale. Hankalahkoja digitoida ja jakaa kavereille. Ja jos olet auringonpaistetta hämärämmässä ja kuvauskohde on kauempana kuin kahden metrin päässä, kuvista tulee todennäköisesti liian pimeitä.
Oon aikoinaan aloittanut kuvaamaan digipokkarilla, jolla tän bloginkin ekat kuvat tuli aikoinaan otettua.
Tässä filmipokkarissa on sinänsä jonkin verran samaa: ei ole kuin yksi nappula, jota painaa (tarkennusnappulan lisäksi). Laite määrittelee itse parhaaksi katsomansa asetukset, ja räväyttää jokaiseen kuvaan automaattisesti salaman. Siinä ei pääse vaikuttamaan kuvaan niin paljoa kuin mihin on tottunut, mutta toisaalta, kynnys räpsiä ja ”katsoa mitä tuleman pitää” on matalampi.
Enkä tiedä onko se siitä helppoudesta, odotuksen jännityksestä vai jälkikäsittelemättömyydestä, mutta tuntuu, että oon löytänyt kuvaamisen uudelleen. Sen ilon, mikä aikoinaan sai mun uskaltautumaan ulos, vaikka en kylmästä yhtään välitäkään.
On hämmentävä löytää kuvaamisen ilo uudelleen keskellä pimeintä ja kaikkein epäinspiroivinta vuodenaikaa.
Filmikameran esiinkaivaminen on ihan eri asia, kuin kännykkäräpsyt saati järjestelmäkameralla otetut kuvat. Ainakin musta tuntuu, että jälkimmäisen ”muuten vain” esiin kaivamiseen on erityisesti kaverien seurassa aika iso kynnys. Se tuntuu jotenkin liioitellulta. Liian viralliselta. Tai kuten bloggaajan mielessä, liian suurelta alleviivaukselta sille, että ”tää vois vaikka mennä blogiin”, vaikka sellaista taka-ajatusta ei olisikaan.
Kännykkäkuvia taas ottaa helposti niin paljon, että ne menettävät merkityksensä. Ehkä näin käy helposti kaikkien digikuvien kanssa. Tai vähänkuin lasten joululahjojen; jos saa liikaa joululahjoja, ei osaa arvostaa yksittäistä lahjaa niin paljon.
Digikuvien painottomassa määrättömyydessä on tietenkin hyvät puolensa. Mutta niiden on myös mahdollista hautautua tuhansiksi megatavuiksi kovalevylle unohduksiin.
Yksittäisen filmikuvan räpsäiseminen tuntuu jotenkin merkityksellisemmältä. Oli se sitten uutuudenviehätystä tai sitä tiettyä filmikuvalle ominaista lopullisuutta.
Digikuvia voi editoida loputtomiin.
Se on luonnollinen osa sitä prosessia, varsinkin raakakuvia kuvatessa. Niitä on tarkoitus editoita ainakin vähän. Mutta kun kuvia ottaa paljon eikä karsiminen ole helppoa, editoitavien kuvien määrä voi kasvaa ahdistavaksi kasaksi. Jatkuvasti kasvavaksi digitaaliseksi läjäksi, joka odottaa sitä hetkeä, kun sulla olisi taas hiukan aikaa. Ja vaikka kuvien muokkaamisen kokisi pohjimmiltaan miellyttäväksi, liika on aina liikaa. Mulla ainakin on iso pino editointia odottavia kuvia jopa keväältä asti, mutta ne saavat nyt vielä odottaa.
Omalle muokkauksen määrälle myös sokaistuu. Omat vaatimukset nousevat pikkuhiljaa sitä mukaa kun itse kehittyy, vaikka se jonkun ulkopuolisen silmin vaikuttaisi tarpeettomalta. ”Ovathan ne kuvat jo tuollaisenaan hyviä.”
Mutta itsekritiikki on usein se voimakkain tekijä, ja perfektionismi saa hinkkaamaan yksittäisiäkin kuvia pitkän aikaa. Ja on se itsekritiikki vaativa painolasti jo siinä kuvanottovaiheessa. (Pahiten silloin, kun on itse kuvauksen kohteena.)
”Meidän kuoppa” kirkkaassa säässä ja puoli tuntia myöhemmin kunnon pyryssä.
Mun ennen paljon harrastama tavallinen arjen ja vapaa-ajan valokuvaaminen on jäänyt hyvin vähälle, kun valokuvaaminen on muuttunut myös työksi.
Kuvaaminen on edelleen kivaa, ja aina siitä voi oppia uutta. Mutta kuvauskeikoilla otettu kuvien määrä ja niiden editointiin kuluva aika vie mehut muulta kuvaamisharrastamiselta, kun kaikkea tekemistä on muutenkin liikaa.
Ehkä filmikuvaaminen siksi tuntuukin jotenkin rennolta. Varsinkin näin pokkarilla aloittaessa. Ei edes voi vaikuttaa asetuksiin, vaikka sormenpäät hakevat kameran päältä kiertonuppeja. Ei voi vaikuttaa salamaan, vaikkei se kaikkiin paikkoihin sopisikaan. Et voi tietää, mikä on lopputulos, ennen kuin rulla on kuvattu loppuun ja kuvat kehitetty. Voi vaan elää hetkessä, kuvata, ja olla miettimättä liikaa lopputulosta. Tulee mitä tulee.
Ja se on kutkuttava tunne vatsanpohjassa, kun rulla on valmis ja viety kehitettäväksi (en itse ehdi vielä kokeilla itse kehittämistä, vaikka yliopistolla se mahdollisuus olisikin). Odotuksen jännitys. Kun aina ei onnistu se minkä ajatteli onnistuvan, ja joskus paras otos on se, josta ei odottanut mitään.
Eikä valmiita kuvia ”voi” editoida, ei ainakaan samassa määrin kuin digikuvia. Eikä siinä oikeasti olisi edes mitään järkeä. Menisi vaan koko pointti ihan ohi.
Voin joskus esitellä kamerani tarkemmin, kunhan saan testailtua sitä vielä lisää. Ajattelin myös kokeilla, löytyisikö vanhempieni vanha filmijärkkäri vielä jostain, ja toimisiko se vielä… Silloin ei näin innostuksen alkumetreillä tarvitsisi vielä investoida tähän harrastukseen liikoja. 🙂
Millainen fiilis näistä kuvista välittyi?
//
Tällaisia ajatuksia näihin joulukuun alun hämäriin, täältä koulu- ja työkiireiden keskeltä. Blogi on epävirallisella tauolla ainakin ensi kevään loppuun, kunnes saan viimeiset kurssit loppuun ja on enää dippa edessä. Ei siis ole paljoa jäljellä, mutta en jaksa enää tehdä kaikkea samaan aikaan. Kuvauskeikat ja blogi saavat hetken aikaa antaa tilaa muille velvollisuuksille. Toivottavasti ymmärrätte. ♥
ps. Aiemmin mainitsemani ”blogin nimen muutos”-dilemma ei ole ottanut edistysaskeleita…
4 Responses
Mun mielestä näistä kuvista välittyy aito tunnelma! Mun poikaystävä kuvaa paljon filmille (jollain supervanhoilla kameroilla) ja vielä kehittääkin ne filmit itse. Aina jaksan hämmästellä ja ihastella, mutta onhan siinä ihan oma tunnelmansa 🙂 Ennen kun tutustuin häneen, en edes ajatellut, että filmikuvaustakin harrastetaan edelleen.
Kiitos, ihana kuulla! 🙂 Oi mäkin haluan kyllä kokeilla sitä itse kehittämistä vielä jossain vaiheessa. En muuten tiennyt minäkään, miten suosittua tää vieläkin on!
Minä kokeilin kuvata diafilmille ja kehitin filmin itse. Ajattelin, että nyt tai ei koskaan! Ja onneksi kokeilin, koska mun lempifilmiä Agfa Precisaa ei enää meinaa löytä mistään. Ja filmikemiatkin alkaa olla kortilla. On aika mahtava fiilis avata kehityspurnukka ja todeta, että nehän onnistu! Ja kuvanlaatu on parempi kuin negatiiveissa, ainakin minun kuvaamana.
Hyvä että onnistui! Tuon haluaisin itsekin joskus vielä kokea. 🙂