Löysin 15-vuotiaana kirjoittamani tekstin ”Hyvästä ja pahasta” – Nuorena mielipiteet ovat usein mustavalkoisia

Niin kauan kuin muistan, mä oon aina rakastanut kirjoittaa. 

En siis välttämättä aina, en ainakaan usko niin. Mutta ainakin yläasteelta lähtien. Kirjoittaminen selkeyttää ajatuksia ja auttaa jäsentelemään omia tunteita. Se teki sitä silloin, ja tekee edelleen.

Yläasteen myllerryksessä aloitin ihan konkreettisesti kirjoittamaan päiväkirjaa (tai yökirjaa, kun öisin sen kanssa lähinnä valvoin), ja pidin sitä säännöllisesti lähes ainakin pari vuotta.

Se oli paikka, johon vuodatin suurimmat tunteeni, kiinnostuksen kohteeni, kasvukipuni ja kapinani. Sotkuisella käsialalla, huolittelemattomasti, kännykän valossa peiton alla. Kun olisi pitänyt jo nukkua, mutta pää oli vaan liian täynnä kaikkea, että unen saamisesta olisi heti tullut mitään.

Sitten viimeistään lukioon siirtyessä mun kiinnostus päiväkirjan kirjoittamiseen lopahti.

Elämässä oli varmasti enemmän sisältöä silloin kuin oli ollut aiemmin, ns. tärkeämpiä asioita. Ja toisaalta oli jo ehkä sillä tavoin onnellisempaa, etten enää kokenut tarpeelliseksi kirjoittaa päiväkirjaa. Se oli ollut eniten sydänsuruja varten, ja yhtäkkiä niitä ei enää ollutkaan.

Päiväkirjan lopettamisen takia mulle on hyvin epäselvää, mitä kaikkea oon ajatellut ja tuntenut juuri tuon vuoden aikana. 

Ja nyt jälkeenpäin se harmittaa.

Tämä blogi korvasi päiväkirjat lukion toisen vuoden puolivälissä. Eihän tänne kirjoittaminen ihan samanlaista suurien tunteiden oksennusta ole, kuin mitä niissä teini-ikäisenä yöllä rustatuissa salaisissa muistiinpanoissa. Mutta yhtäkaikki tämä tallentaa, mitä oon tehnyt ja ajatellut minäkin vuonna – ja voin jälkeenpäin muistaa sen, mikä on ollut merkittävää. Tämä on mun oma areenani kirjoittaa mitä haluan.

Nuorena, siinä lapsen ja nuoren aikuisen välimaastossa, mielipiteet ovat usein aika mustavalkoisia ja kovia.

Silloin mielipiteet ovat helposti joko kyllä tai ei, tai oikein tai väärin. Ei nähdä sitä harmaata aluetta niin selkeästi, jos edes ylipäätänsä ymmärretään sen olemassaoloa. Usein se aukenee vasta iän myötä, kokemusten kautta, kun maailma ja muut ihmiset opettavat.

Sitä ennen voidaan tuomita jokin asia paljon suoremmin jo yhden huonon kokemuksen perusteella, vedetään helposti järkkymättömiä johtopäätöksiä. Osataan muodostaa oma mielipide – tai luullaan että osataan. Ja kuitenkin ollaan samalla täydellisen alttiita muiden tahojen mielipidevaikutukselle, kaverien kanssa samaa mieltä olemiselle, somesta sisimpään puskeville paineille ja internetin vaikuttavimmalle propagandalle.

Eihän sitä tajua silloin, kun itse on nuori. 

Siksi nuorten mielipiteitä ei kannata painaa liian kovaa alas, vaikka olisikin kuinka aikuinen ja eri mieltä tämän kanssa. Ei pidä tokaista ”olet väärässä”, jos ei varmasti ja faktaperusteisesti osaa perustella, miksi. Ei kannata haastaa riitaa ja aliarvioida nuoria. Ja on oltava valmis myöntämään erheensä, jos saakin huomata olevansa itse väärässä.

Tietenkin joskus on sopivaa huomauttaa tai korjata, jos huomaa, että niiden mielipiteiden syynä on jokin väärä tieto tai jotain muuta väärin ymmärrettyä. Voi myös sanoa, että et itse ole samaa mieltä, mutta se on ihan OK. Järkevä tyyppi kuuntelee, vaikkei samaan aikaan näyttäisikään kovin vastaanottavaiselta.

Oli nuorena kuinka jääräpää tahansa, niin ainakin yleensä se karkein mustavalkoisuus pehmenee ajan myötä, kasvaessa ja kokiessa. Maailma hioo.

En mäkään osaisi tästä kaikesta vain omasta puolestani puhua: en muista niin hyvin, millainen olen ollut teininä. 

Mutta koska oon meidän sisaruskatraan vanhin, on päässyt seuraamaan aikuisemmasta näkökulmasta, miten nuoremmat tallaavat oman polkunsa kohti aikuisuutta ja itsenäistymistä, ja alkavat muodostaa omat mielipiteensä. Ja samalla olen saanut osaltani miettiä, miten reagoida tilanteissa, joissa omat ei-niin-kärkkäät mielipiteet törmäävät yhtäkkiä yhteen oman vahvan mielipiteensä muodostaneen nuoren kanssa.

Joskus ajatellaan, että juuri nuoret ovat avoimempia ja ymmärtäväisempiä, kuin aikuiset muuten. 

Mutta sen usein onkin niin, että se on päinvastoin. Esimerkiksi jostain mielipidemittauksissa on voitu havaita, että nuorten mielipiteet ja asenteet ovatkin olleet keskimääräistä kovempia. Ehkä erilaisia, kuin on ajateltu.

On kuitenkin muistettava, että ”nuoret” tai ”nuoriso” eivät ole vain yksi yhtenäinen joukko, jonka voi laittaa yhteen nippuun ja yleistää samanlaisiksi. 

Joukkoon mahtuu monenlaista tallaajaa ja mielipidettä. Ihan kuten jokaiseen ikäpolveen tai joltain muulta osaa toisiinsa yhdistettävään ryhmittymään. Jokainen vanhus ei ole höperö, kaikki teekkarit ei juo alkoholia, eikä jokainen maahanmuuttokriitikko ole tyhmä rasisti, vaikkei itse olisikaan kaikesta samaa mieltä. Joten se siitä tämänkään asian mustavalkoistamisesta.

Yhdeksännellä luokalla mun piti kirjoittaa yksi koulun aamunavauksista. 

Ei siksi, että olisin halunnut. Sain sillä kuitattua jotain kertyneitä jälki-istuntoja – niitä koko peruskouluajan ainoita jälki-istuntojani, joita olin onnistunut keräämään itselleni myöhästymällä toistuvasti ruotsin aamutunneilta. – Siis minkäs teet, että juuri niinä aamuina koulu alkoi tyyliin viittä yli eikä varttia yli. Ja asuin liian lähellä, että olisin osannut lähteä kouluun aikaisin (ja vähän liian teini-rebel, että olisin turhaan jaksanut kiirehtiä). Such badass. 😀

Mun ei onneksi tarvinnut lukea sitä aamunavausta itse, vaan sen teki yksi toinen jälki-istuntosuorituksia hoitanut oppilas. Mutta oli kyllä hankalahkoa kirjoittaakin, kun tiesi, että sitä tekstiä sitten kuuntelee monta sataa oppilasta.

Se kirjoittamani aamunavausteksti pomppasi vastaan mun vanhojen Google Driveen tallentamieni tiedostojen joukosta.

En muista, oliko mulle annettu aihe etukäteen vai jännitinkö vain, mutta syystä tai toisesta tekstin lopputulema oli jossain määrin abstrakti. Mun tarvitsi itseasiassa lukea se useampaan kertaan, ennen kuin ihan hiffasin, mitä kaikilta osin tarkoitin.

Se oli siinä määrin ajatuksia herättävä (ja innoitti kirjoittamaan tämän postauksen), että halusin jakaa sen myös tänne.

En korjannut tekstiä tähän ollenkaan alkuperäisestä. Muutin vain kappaleiden rytmitystä, kun se oli silloin kirjoitettu niin pötköön. Joten tässä siis suoraan keväältä 2010, 15-vuotiaan Helmin näppäimistöltä:

//

Hyvä ja paha

Hyvää ja pahaa on olemassa. On moraalitonta väittää muuta.


Hyvä ihminen toimii johdonmukaisesti oikein.
Pahat ihmiset tietävät toimivansa väärin, mutta tekevät silti niin.
Ja ne loput, jotka eivät tiedä mitä pitäisi tehdä, ovat tyhmiä. Ollaan sitten tekemättä mitään. Se on varminta. Silloin ei ainakaan aiheuteta tuhoa.


Emmehän me halua mitään pahaa, mutta pelkkä hyvän haluaminen ei riitä.


Toimitaan edelleen sen mukaan, miltä nyt sattuu tuntumaan, emmekä edes tajua, mistä se johtuu! Se on mielihyvän tavoittelua, sekä fyysisesti että psyykkisesti; halutaan olla jotakin, saada jotain aikaan, tahdotaan valtaa hallita ympäristöä tai muita, ja olla parempia ja oikeassa. Se on sitä samaa itsekkyyttä, joka aiheuttaa myös sotia, ekokatastrofeja ja eläinrääkkäystä.


Halusta seuraa pelko. Pelko, että emme ehkä saakaan mitä haluamme, ja jos saadaan, niin sekin nautinto on vain ohimenevää.


Pelätään epäonnistumista, mutta vielä enemmän pelätään tuntematonta. Mikä elämässä onkaan tärkeää? Mitä todella halutaan? Ne, jotka ovat epävarmoja näistä perusasioista, eivät uskalla kyseenalaistaa omia käsityksiään, vaan turvautuvat fanaattiseen varmuuteen, mutta eivät onnistu välttämäänkään aihetta.



Ei elämää pidä vältellä. Sen saa liiankin helposti tuhlattua harhakuvitelmien ylläpitoon ja suorittamiseen.


Ei siis paeta rutiineihin, viihteeseen tai tuttuuden ja turvallisuuden tunnetta ylläpitäviin tapoihin, sillä muuten ahdistus ja tyhjyys on aina kannoilla. Turvaudumme egoomme, mutta se on pelkkä vääristynyt kuva itsestämme ja estää aidon vuorovaikutuksen ja ymmärtämisen. Itsensä tehostaminen ei ole itsetuntemusta vaan itsensä huijaamista.


Seurauksena on kaikki se pahoinvointi, minkä toisillemme aiheutamme.


Ei anneta itsekkyyden tuhota elinympäristöämme. Hyviä ihmisiä on harvassa, mutta ei ole perustavaa syytä, miksei jokainen voisi yrittää toimia hyvin ja oikein.





//

Tekstistä löytyy pointteja, joista olen samaa mieltä edelleen. 

Niin paljoa en väitä tässä välissä (kahdeksassa vuodessa) muuttuneeni. Osa ajatuksista ja syy-seuraus-mietteistä tuntuu vain jääneen jotenkin kesken. Aivan kuin niiden olisi ollu tarkoitus kuroutua toisiinsa jotenkin tosi taitavasti, mutta ajatukset ovat karanneet muualle. On ehkä ollut otsikko, mutta vaikeuksia pysyä sen alla.

Tai ehkä taustalla on ollut niin isoja ajatuksia, että ne ovat hallinneet yksittäisiä lauseita, kuljettaneet yhdestä pointista toiseen, ja samalla vähän harhaan. Olen huomannut saman joskus jossain vahvojen mielipiteiden hallitsemassa keskustelussa. Faktat ja ajatukset sekoittuvat, ja väittelijä alkaa hakea mielipiteelleen tukea asioista, jotka eivät liitykään täysin siihen aiheeseen, josta puhuttiin. Mutta kunhan tukevat mielipidettä, se kun on oikea. Se taas on vähän kuin matikan kokeessa kirjoitettu vastaus yhtälöön, jonka laskutoimituksen kulkua ei ole jaksettu kirjoittaa kokonaan, kun se on omasta mielestä ollut turhaa (vaikka olisikin vaadittu) – miksi vaivautua, kun tiesi sen omasta mielestään oikean vastauksen jo valmiiksi etukäteen.

Tai ehkä se on tuo provosoivaa tyyliä hakeva yleistäminen. Tehokeino, jolla on ymmärrettävästi koitettu saada muut nuoret kuuntelemaan sitä aamunavausta. Joskaan en kyllä pistäisi päätäni pantiksi, että kukaan olisi välttämättä tajunnut tuosta hölkäsen pöläystä…

Tuntuu hassulta analysoida itseään – koittaa muistaa ja ymmärtää, mitä omassa päässä oikein pyöri silloin 15-vuotiaana. 

En oikein muista niistä silloin päässä pyörineistä ajatuksista muuta kuin Roopen.

Kokonaisuudessaan tuo teksti kuvastaa mun mielestä aika hyvin sitä, miten mustavalkoisesti nuorena voi ajatella, vaikka sitä ei edes itse tajuaisi. 

En mä ainakaan muista olleeni kova mielipiteissäni. Mutta kun tätä katsoo, en kyllä yhtään ihmettele, vaikka olisinkin ollut.

Olitko sinä omasta mielestäsi nuorena kovin mustavalkoinen mielipiteissäsi? Vai oletko ehkä edelleen?