Some-seinäruusun kapina – Kirjoitus erottumisen ja sulautumisen vaikeudesta

Nää on selfiebileet. 

Kaikki tallennetaan. Olisi varmaan tilastollisesti mielenkiintoista tietää, montako kuvaa tän illan aika on otettu. Ei siinä mitään erikoista, aina on joku teema. Jotkut juhlat on örvellysbileitä, jotkut kreisireiviä. Lähiön teinikätyt oli siideri kädessä sohvalla kököttämistä, elämää suurempaa draamaa ja vessaan lukittautuvia pariskuntia. Kaikkia yhdistää se, että somessa pitää näyttää, että on muuten ollut ihan huippuhauskaa.

Uutisissa lukee taas, miten joku on meinannut kuolla kuvaillessaan itseään liian vaarallisessa paikassa. Ei kannata toikkaroida siellä junaradalla! Jotkut ottaa hirveitä riskejä ihan vaan, että tulisivat huomatuksi. Tehdään täydellisiä älyttömyyksiä tykkäyksien tähden. Se oma 15 minuuttia parrasvaloissa, ennen se oli tv-lähetyksissä, nyt netissä ja sovelluksissa. Ennen enemmän ja vähemmän väheksytty itsensä tyrkytys on nykyään normi. Toki sitten jos tuomitaan, niin sitten tuomitaan koko maailman voimalla. Myllytetään niin kauan, ettei ihmisestä jää jäljelle kuin märkä läntti, pilattu maine.

Kuumimpia ilmiöitä, trendejä, villityksiä. 

Ja taas ensi viikolla uudet jutut. Piilotetaan oikeat ongelmat kaiken pöhinän alle. Suurin haaste elämässä on olla jossain asiassa eka ja muistaa dokumentoida se, kun muutoin kaikki on jo keksitty ja vähintään pari kertaa uudestaan lanseerattu. Yritäppä saada jatkoaikaa sille feimiyden vartille, jos uudet jutut loppuu. Toki on helpompi tulla huomatuksi uudestaan, kuin ensimmäisen kerran. Silloin tiedetään jo jostain muistijäljestä, mihin suuntaan seinää katse kannattaa kohdistaa.

Nykyään ei enää riitä se lähipiirin huomio, tai jos sitäkään ei ole, niin sitä vähemmän. Somehuomion tarve, itseään ruokkiva ja kasvattava huomionkipeys. Kaikki sen tietää mutta kukaan ei myönnä ääneen. Enhän minä huomiota, tässä mä vaan, tällaisena itsenäni instagram-feedini jokaisessa kuvassa. Sen on kuin kansantauti, jokainen broileri haluaisi salaa olla riikinkukko. Mutta varo vaan jos vahingossa jotenkin väärin tyrkytät, niin kohta oot huomiohuora ja sen jälkeen se märkä läntti keskustelupalstojen tuomioistuimessa.

Vieressä nuori scrollaa instagramia. Nap-nap, nap-nap, nap-nap, tasaisella tykityksellä. Kaikkia seurattavia tykätään, se on kahden kauppa. Ei kai ole ihme, ettei itsellä ne seuraajat juokse luokse ja jää, en ymmärrä kuka jaksaa käydä läpi muiden kuvia sitä tahtia kuin niitä ilmestyy. Se kuvien määrä on niin älytön. Eikä kaikkia edes kiinnosta seurata. Eikö muka ole feikkiä seurata niitä, jotka ei kiinnosta? Ja varmaan sormikin hajoaisi tuommosesta näytön takomisesta.

Tällä teinillä ei tunnu missään, sen näpeissä on näytön naputtamisesta parkkiintunut nahka. Sen ikäisten maailmankuvassa some on menneisyys, tämä hetki ja tulevaisuus. Koulu ei kiinnostaisi, urasuunnitelma on hypätä Youtubesta julkisuuteen ja kansansuosioon. Parin askelman yli, suoraan ummehtuneesta luokkahuoneesta helppoon elämään. Ei se sitä ääneen sano, mutta varmasti ajattelee. Kuten muut kolmetoista nuorta tusinassa.

Niin paljon omakuvia ja kaverikuvia. 

Kädet kramppaa silkasta kännykän kanssa kurkottelusta. Oi katsos, siltä lehahti kimallesade. Sekunneissa sama setti on koko somekerman kanavissa. Yksinään tuntuu kornille ottaa nauravaa snäppiä. Yksinäisyys ei hymyilytä, ja pakollinen edustushymy on kuin vinoon liimattu tarra. Feikki. Katson taas koko meininkiä kuin olisin jonkun kuplan ulkopuolella. Vaikka kuinka haluaisin olla siellä sisällä, yksi muista, yhtä fiiliksissä.

Smalltalkin maailma, se mitä sometukselta ehtii. Pintaliitokaverisuhteita ja julkkistuttavuuksia. Tunnetummat tyypit ei luota vähemmän tunnettuihin, jos ne lähestyy ja haluaisivat tutustua. Kehut ja huomio otetaan vastaan, mutta niiden katseessa lukee ”ne haluaa vaan ratsastaa mun feimiydellä.” Ei kun oikeesti mua kiinnosti tutustua. Olin niin yksin ja vaikutit mukavalta.

Puolituttujen kanssa voi jutella hetken, mutta niillä on jo oma jenginsä. Et kuulu niiden juttuihin etkä mahdu porukkaan, vaikkei sitä suoraan sanota. Voit jutella siinä hetken jonkun yhteisen tutun varjolla, mutta siihen se jää. Jossain vaiheessa sut hymyssä suin hyvästellään, ilmoitetaan että he lähtevät nyt johonkin. Vaikka huoneen toiseen päähän. Ei kysytä mukaan vaan toivotetaan iloisesti ”nähdään taas”, vaikka juuri äsken kerroit, että saavuit yksin. Kohtelias feidaus. Ei se mitään, oli kiva nähdä! Ei sarkasmia, vähän surua vain.

Ympyrät ovat sulkeutuneet. Kupla on totta. Oot liistrattu kärpänen sen rajapinnassa.

Vedä sisua henkeen ja tyydy rooliisi, seinäruusu. 

Etkö muka oppinut ekasta kerrasta, miten tää menee. Oot sisällä vaan fyysisesti ja sitäkin vaan hetken. Näkymätön erilaisuuden leima siitä, että oot niin tavallinen.

Rinnassa kytee HUOMATKAA. Siis mistä tää kumpuaa, miten tää tukahdutetaan. En mä oo tällainen, vai oonko, tätäkö mä haluan, en kai nyt oikeesti. Enhän? Kuka puhuu? Ei ihme, että aina riittää ihmisiä seiskan tähtitytöiksi, hetkeksi huomioon, pari riikinkukon sulkaa hattuun.

Merkkilaukkua, kalliita vaatteita, oikeat otteet ja tyyli ja kas, sulla on pääsylippu samanlaisten porukkaan. Se on se brändi jota kannat, joka määrittelee sun aseman ja sen, mihin joukkoon kuulut. Toisessa vuittonia, toisessa marimekkoa. Kaikki ihmiset haluavat olla osa jotakin, ryhmittymät ovat homogeenisia. Tai sit oot muuten niin uniikki ja upea, että kaikki huomaa sut jo siitä. Ai eikö nää nutturat olleetkaan enää uusinta uutta, ai tää olikin jo ihan vanha juttu. Ihan normaali jo, ja normaali on vanhentunut uutinen. Paperilehti twitter-tiedotteiden aikakaudella.

Jos on kaikessa samaan aikaan kuin kaikki muut, ei koskaan erotu. Sopulilauma ankkalammessa, kaikki hukkuu kaikkeen, ollaan osa turruttavaa somesopulikeittoa. Joskus sieltä sopasta erottuu joku freesi porkkana, mutta kohta sekin maistuu ihan sopulilta.

Nykyään ainoa taito mitä tarvitaan on myyminen. 

Koulussa pitäisi unohtaa turhat kieliopit ja lainalaisuudet ja keskittyä itseilmaisuun ja karismaan. Naisille ja naisellisille vielä erillinen kurssi uskottavuuden perusteita, miehet saavat kumminkin rakenteellisen etulyöntiaseman silkasta mieheydestään. Matalasta äänestä ja leveistä hartioista. Jos siihen lisää parran leukaan, niin käyvät jo professoreista.

Sun pitäisi osata myydä itseäsi, jotta saisit töitä tai nimeä. Jotta erottuisit massasta. Jos et osaa, oot huono työnhakija, etkä saa töitä, vaikka olisit hyvä työntekijä. Edes hyvä itsetunto ei pelasta. Voit itse tietää olevasi jossain hyvä, mutta jos et osaa vakuuttaa siitä muita, taitosi on yhtä tyhjän kanssa.

Miten saisi ihmiset huomaamaan, jos on liian kiva ja ookoo? Jos ei ole ongelmia tai draamaa, oot hyvä ja mukava, et jaa liian kärkkäästi mielipiteitä aiheista joista et liiemmin tiedä, etkä muutenkaan herätä sen suurempia tunteita puolesta tai vastaan. Toisaalta et myöskään ole niin ylivertainen ja cool että voisit pelkällä olemuksella voittaa ketään puolellesi. Oot vaan ”ihan jees”, semmonen harmiton nobody. Seinäruusuna just siinä tapetissa, josta ei ole ilmiöksi.

Joku tuntematon pyysi liikennevaloissa kahville, mitä ihmettä. Ei kai kukaan tällä vuosikymmenellä enää ulkomaailmassa kaipaa huomiota.

– – – – –

Tää on mun pöytälaatikon (eli virtuaalimuistikirjan) kätköissä muhinut kaunokirjallisempi pätkä, tai oikeastaan useammasta pätkästä yhteen koottu kirjoitelma. Tunnepakinaa, ajatuksenvirtaa, sanaleikkiä ja liioittelua. Ei siis suoraan todellisuutta, mutta siitä johdettua tarinaa.

Jos tekstistä jäi epäselväksi, niin selkokielelle käännettynä pääaiheita olivat sosiaalinen media ja ihmisten somesuosion kaipuu, yksinäisyys ja verkostoitumisen vaikeus valmiiksi ryhmittäytyneissä porukoissa, sekä joukosta erottumisen haastavuus ja vaatiminen.

Mitä ajatuksia tää kirjoitus sussa herätti, vai herättikö mitään? Mitä pidit tällaisesta postauksesta ylipäätänsä?

Mulla kerääntyy tämäntapaisia kirjoituksia aina välillä varastoon, mutta harvemmin tulee julkaistua (nytkin vähän jännitti). Olisi hauska kuulla palautetta. 🙂 Kuvat on vähän kirjoitukseen liittyen keväältä, nappasin ne just ennen juhliin lähtöä. Innostuin vähän tuon muokkailun kanssa kun katu ei sopinut tyyliin. 😀