6 vinkkiä ja omia kokemuksiani juhlien kuvaamisesta

Tässä lopputalvesta ja keväällä on ja on ollut aika paljon kuvaushommia, jotka ei täällä blogin puolella juurikaan näy. Oon käynyt kuvailemassa eri ainejärjestöjen vuosijuhlia, joista alkaa pikkuhiljaa olla kertynyt aika kivastikin kokemusta.

Muistan vielä kun pari vuotta sitten kävin kuvaamassa mun ensimmäisiä vuosijuhlia, ja olin siitä tosi hermona. Tilannetta helpotti kauheesti, kun huitasin heti juhlan alkuun pöydältä alas jonkun juhlijan skumppalasin kunnon sotkun saattelemana. 😀

Nykyään sen sijaan tuntuu aina välillä, että eiköhän tota kokemusta olis jo riittämiin – että oonkohan mä nähnyt läpi jo melkein liian monet vuosijuhlat? Mutta oon tosi huono sanomaan ei, jos ei ole mitään suoraa syytä kieltäytymiselle. Ja onhan se hauskaa kun ylipäätänsä pyydetään kuvaamaan!

Tähän neljänteen opintovuoteen mennessä oon selkeesti ollut jo sen verran tapahtumissa esillä, että jokunen saattaa muistaa nimenkin –  ja puskaradio toimii.

Mutta tosiaan, jos silloin joskus ekoilla kerroilla olin ihan hermona siitä omasta suorituksesta, niin nyttemmin kaikki sujuu jo aika iisisti ja saatan ennemmin siellä juhlassa miettiä, että hitto vie, miten mä oon taas täällä. 😀 Sitten shokeeraan itseni kerta toisensa jälkeen sillä räpsittyjen kuvien määrällä, ja vielä kotonakin voin olla aika paineen alla, että kuinkahan suuri osa niistä kuvista on edes onnistunut.

Mutta sitten, kun sen kuvamäärän on viimein saanut käytyä läpi ja gallerian julki, ja näkee, miten ihmiset tykkää, niin koko sen näkemänsä vaivan määrän unohtaa. Ja kohta löytää itsensä taas seuraavilta vujuilta. 😀

Siinä missä potretit ovat kohtalaisen mekaanista hommaa, rakastan itse juhlien ja juhlaväen kuvaamista – varsinkin silloin, kun he eivät kiinnitä kuvaajaan huomiota.

Juhlia kuvatessa yritän yleensä olla mahdollisimman näkymätön.

Ihmiset ovat usein kauneimmillaan rentoina, kameraa tiedostamattomina, luonnollisesti ilman turhaa poseeraamista. Se seiniin sulautuminen on vaan usein aika vaikeaa, ja monesti ihan tosissaan toivon, että omistaisimpa näkymättömyysviitan. 😀

Juhlakuvauksessa on aika tarkkaa, millaisina hetkinä on sopiva kuvata – ja se sopiva kuvausväli on usein aika kapea:

1. Juhlan alkuun voi olla haastavaa kuvata, kun valtaosa juhlijoista ei ole vielä kovin rentoutunut ja tiedostaa kameran liian selkeästi. Jotkut jopa piiloutuvat kameralta.
2. Ruokien aikaan on vaikea kuvata, koska kukaan ei halua itsestään kuvia ruoka suussa. Ja niitä on usein sekä alku-, pää- ja jälkiruoka, eli enemmän kuin yksi kerta, kun kaikilla on ruokailu kesken ja pitää olla aika tarkkana.
3. Laulamisen kanssa on lähes ongelma kuin syömisen kanssa: kuvat suu auki eivät aina ole niitä kaikkein edustavimpia.
4. Toisaalta kaikkea ei myöskään voi jättää juhlien loppupuoliskon varaan, sillä sekään ei välttämättä ole kaikkein helpoin aika kuvata: Yleensä ihmiset eivät enää pysy paikoillaan tai ovat vähän liian humalassa. 
5. Harkintakyky niiden julkaistavien kuvien suhteen on kaiken A ja O siinä, kutsutaanko sua jatkossakin kuvaamaan vai ei. Vaikka joku olisi loppuillasta tosi innoissaan poseeraamassa vaikka minkälaisia kuvia muistikortille, hän ei välttämättä puoltaisi niiden julkaisua enää ole seuraavana aamuna.
6. Ja jos joku pyytää sua silti poistamaan jonkun itsestään otetun kuvan julkaistujen kuvien joukosta, älä loukkannu. Kyse ei ole huonosta palautteesta, eikä kuvan huonous tai hyvyys ei aina korreloi sen suhteen, pitääkö kuvan kohde kuvasta vai ei. Joskus kuvatun henkilön itsekriittisyys luo niin tiukat kriteerit hyvälle kuvalle, ettei kuvaaja voisi niitä edes arvata. 

Mutta kun vertaa juhlakuvaamista henkilö- ja ryhmäpotrettien kuvaamiseen, niin oikeesti tuo jälkimmäinen on useammin oikeesti raskasta, ja vaatii paljon voimia siltä omalta sosiaaliselta kanssakäymiseltä.

Varsinkin kun ihmiset ovat usein niin juhlien tuiskeessa ja jossain vaiheessa iltaa siinä pisteessä, että puhe ja ohjeet ei kuulu eikä tehoa, jonottaminen on mahdottomuus ja jotkut poseeraukset enemmän kuin kyseenalaisia. 😀

Se vaatii joskus tosi pitkiä hermoja, vaikka lopputulos onkin kuvissa yleensä kaikeksi onneksi paaaljon parempi, kuin miltä se siinä kuvaustilanteessa vaikutti. Parempi näin päin!

Jos oon kameran kanssa liikkeellä, en itse suostu täysillä siihen juhlahumuun hyppäämään – saatika juomaan, – vaikka muut sitä ehdottaisivat. En halua riskeerata mun kameraa, niistä muistikortille tallennetuista kuvista puhumattakaan.

Oon mielummin vähän kuin kärpänen katossa: fyysisesti mukana mutta kuitenkin sen kuplan ulkopuolella.

Tänne näitä kuvia tulee harvemmin laitettua, sillä ne harvemmin sopivat muihin aihepiireihin kuin valokuvaukseen. Ja vaikka ihmisistä olisi paljon hyviä kuvia, joita tekisi mieli hehkuttaa teillekin, harvemmin viitsin julkaista täällä liian tunnistettavia kuvia ainakaan tuntemattomista ihmisistä. Sen takia valitsin tähänkin kuvia, joissa esiintyvät henkilöt eivät ole suoraan tunnistettavissa, vaikka sellaiset kuvat olisivatkin kokonaisuutta mukavasti täydentäneet. 🙂

Nää kuvat on muutamia otoksia meidän arkkitehtikillan vuosijuhlilta.

Siellä oli hämärä valaistus ja juhlatilassa värivaloja, jotka toivat kuvailuun oman haasteensa – niiden vuoksi tilaa ei voinut kokonaisuudessaan kuvata salaman avulla, koska se olisi vienyt tilasta sen olennaisen tunnelman.

Kun oli päästy siitä pääjuhlan ja potrettikuvauksen kaavamaisuudesta ja bändi alkoi soittaa ja juhlaväki tanssia, innostuin kovasti niistä värikkäistä strobovaloista ja vapautuneesta tunnelmasta. Se oli tosi hauskaa, siinä hetkessä se kuvaus tuntuu enemmän taiteelta kuin tavalliselta julkien valokuvaamiselta. Siinä tulikin sitten aika hyviä otoksia, vaikka ite sanonkin!

Valoilla leikkiminen on ihan parasta.

Kun nää kuvausprojektit vievät muutenkin tällä hetkellä blogilta aikaa, niin ajattelin, että voisin vaikka kirjoittaa tänne muistakin valokuvaukseen liittyvistä aiheista.

Kiinnostaisiko teitä nähdä esim. vähän jotain ennen-jälkeen kuvia ja esimerkkejä siitä, miten muokkaan näitä kuvia? Saa heitellä ehdotuksia!