Äiti kielsi multa Pokemonit

Lounaspiknik & Pokemon GO

Joko taas on perjantai? Tää viikko pärähti käyntiin pokemonien vauhdittamana – kuten monella muullakin ja kuten joka tuutista aikalailla onkin toitotettu, siinä määrin että nettikin on täynnä mielipiteitä pelin puolesta ja sitä vastaan. Mäkin voin myöntää viettäneeni tän viikon napsimalla pokeja nalkkiin, niin että siinä sivussa on muut somen sovellukset instagrameineen ja snappeineen jääneet ihan kakkoseksi.

Tän pelin kanssa työmatkat ovat taittuneet joutuisammin, välillä jopa kävellen, ja vielä muakin enemmän tästä pelistä innostuneen työkaverin kanssa on valittu opiskelijaraflan sijaan lounaspiknikit lähipuiston ”lurien” alla. Whatsup-ryhmissä kaverit vuoron perään intoilee löydöillään, ja kotona iltaisiin maristaan poikaystävän kanssa yhteen ääneen, kun jenkit herää ja peli alkaa jumittaa.

En oo koskaan pitänyt mistään orjuuttavista peleistä enkä muutenkaan pelannut oikein mitään.

Oon nauranut kaiken maailman aktiivisuusrannekkeille, jotka määräävät joitain käyttäjiään niinkin tehokkaasti, että kesken vierailun kahvihetkenkin ponkaistaan pystyyn, jos ranneke ilmoittaa että hei nyt pitäis liikkua. Vihaan häviämistä ja ylläpitämistä, mutta tää Pokemon GO! -buumi oli sellainen, jota halusin testata, onnistuisiko mun hypätä sen mukaan ja saada sen avulla liikkumisenilon reunasta taas kiinni. Että olis joku syy lähteä muuten vaan iltakävelylle ja nostaa takapuoli sohvalta, tai taittaa työmatka kävellen vaikka kuinka muuten laiskottaisi.

Mä oon oikeestaan just sitä sukupolvea, johon Pokemonien nostalgiapuolen luulisi erityisesti vetoavan ja sen sitten siivittävän tuota pelaamisintoa. Mutta toisin kuin esim. kaikki mun kaverit, mä tunnen (tai siis tunsin) hahmoista nimeltä ainoastaan Pikatchun, koska en ole lapsena koskaan katsonut teeveestä Pokemoneja.

Äiti kielsi, koska hän ei tykännyt niistä, ja selitys tälle oli tyyliin ”niissä on liian vihaisia ilmeitä”. 😀

Hashtag varjeltu esikoinen: muilta kiellettiin salkkarit, multa jopa pokemonit. Kyllä niitä joskus vähän katsoi salaa kun valvova silmä vältti, mutta en mä niistä enää mitään muista. Viime viikonloppuna katsoin ihan mielenkiinnosta Pokemonien ensimmäisen jakson, kun kovasti mietitytti, mikähän siinä oli silloin niin kamalaa, ettei niitä saanut katsoa. En keksinyt syytä, mutta mitäpä sitä enää itkemään.

Nojoo, viikko takana ja kaikkien niiden yleisimpien pokemonien jatkuva invaasio on jo vähän latistanut intoa, mutta mukava peli tuo silti on. Sen voima ei ehkä riitä mun liikkumisinnon palauttajaksi, mutta joillekin se toimii ja se riittää.

On tähän viikkoon muitakin kiireitä mahtunut kuin Pokemonit: kodin laittamisen kanssa on menty taas vähän eteenpäin, ja olohuone alkaa periaatteessa olla kirjahyllyä ja sohvapöytää vaille valmis – tauluja ja muita yksityiskohtia lukuunottamatta. Niistä taas lisää vähän myöhemmin!

Mulla on huomenna aika mielenkiintoinen päivä, sillä oon menossa ensimmäistä kertaa kuvaamaan häitä.

Mä oon itse ollut häissä viimeksi joskus pikkulapsena enkä muista sieltä mitään, että hyvä jos ylipäätänsä tiedän, millaista häissä yleensä on! Jännittää aika reippaasti… ja heti sen keikan jälkeen mun vanhemmat tulee ensimmäistä kertaa kylään, ja vaikkei siinä mitään jännittävää olekaan niin jännitämpä silti. Niskat kiittää.

Mukavaa viikonloppua kaikille!